Agnes | Page 8

veroittamaan
elävien paistivatia?
Mutta tuollahan sen sijaan oli nuoruutta. Pulleaposkisia, tanakoita
tyttöjä, ja paksuja, jykeviä nuoria miehiä, jotka uskalsivat sentään
puhella keskenään, jopa vähän nauraakin aina välillä. Minä tunsin
heidät, tiesin, että he kaikki olivat kunnon tyttöjä ja kunnon nuorukaisia,
eteenpäin pyrkiviä ja työhön kykeneviä. Minun täytyi muistuttaa sitä
itselleni, sillä heidän äänensä ja puhetapansa soi nyt korvissani raa'alta,
ja heidän esiintymisensä, koko ulko-asunsa oli mielestäni epähienoa,
kauneutta vailla. Se minua kiusasi.
--Liisi--kuului Agnesin ääni sieltä herraparven sisästä.
Hän kurotti päätään nähdäkseen minua, pikku olentoa, joka istuin
nurkassa heidän takanaan ja söin hyytelöä.
--Me lähdemme verannalle kahvia juomaan, tule mukaan.
Laskin talrikkini pois ja seurasin heitä.
Joku herroista tarjosi Agnesille papyrossia. Hän otti. Minä hytkähdin,
sillä luulin hänen vaan piloillaan vievän sitä huulilleen. Mutta nauruni
taukosi siihen paikkaan, kun Antti antoi hänelle tulta. Niin--Antti
tosiaankin sen teki,--piteli huolellisesti tikkua siksi, että papyrossi
hyvin syttyi, ja katseli sitten nähtävällä mieltymyksellä, kuinka somasti
Agnes suipenti huuliaan puhaltaessaan savua ulos.
Olin kuin elävä kysymysmerkki. Kuinka saattoi Antti hyväksyä yhdelle
sitä, jota hän ei toiselle olisi milloinkaan maailmassa sallinut?
Eipä tullut kysymykseenkään, että minulle olisi kukaan papyrossia

tarjonnut, yhtä vähän kuin minäkään olisin ottanut.
He jatkoivat salissa alkamaansa puhetta.
--Vai niin te luulette, että meissä on nurkkapatriotismia?
--Suuressa määrin.
--Mutta olisiko siinä mitään pahaa? kysyi Antti. Ihmisen tuleekin aina
syvästi juurtua kotiseutuunsa, rakastaa hellimmällä sukulaisrakkaudella
sen paikan luontoa, jossa hän tuntee joka kiven, joka pensaan ja
mättään, johon nuoruuden muistot häntä sitovat ja jossa hän on
ystävyydessä kaikkien, yksin hevosten ja koirienkin kanssa.
Semmoinen suhde antaa tukea koko hänen elämälleen, se on lähde,
josta sitten uhkuu rakkautta avarammallekin, kansaan, isänmaahan.
Mutta sille te, neiti Werther, ette osaa panna arvoa.
Agnes hymyili, veteli savuja ja katseli ylös taivasta kohti. Antti odotti
vastausta.
--Vai kuinka? Ehkä tunnette sentään kaipuuta?
--Ei, ei.
Hän nauroi ja pudisteli päätään.
--Minä tahdon olla vapaa kuin taivaan lintu. Juurtua johonkin
maapilkkuun? Kiintyä siihen tunteillaan, sydämmellään? Herra varjele,
sehän olisi kauheata henkistä vankeutta.
--Jota kärsii mielellään, neiti Werther. Onneton se ihminen, joka ei
rakkauden kahleita kanna.
--Te rupeatte runolliseksi.
--Jääkää tänne kesäksi, neiti Werther, niin käymme yhdessä
katselemassa seutua. Täällä on kaunista, tiedättekö. Ehkä sitten
ymmärrätte, kuinka ihmiset, jotka ikänsä ja aikansa täällä elävät, voivat
hartaasti liittyä sekä toisiinsa että luontoon.

--Koko kesäksi en jää. Mutta pariksi päiväksi, kenties. Riippuu siitä,
minkälainen opas te olette.
--Lähdemmekö tänä iltana jo ensimmäiselle retkellemme.
--Mihinkä se olisi?
--Iloharjulle. Sinne on kolme virstaa. Kaunis näköala.
--Hevosellako menisimme vai jalan?
--Kuten vaan tahdotte.
--Kuulkaa! Hankkikaa minulle satula. Me ratsastamme.
--Kyllä.
--Todella? Luuletteko saavanne täällä satulaa?
--Saan varmaan. Olkaa huoletta.
--Ooh, sepä hauskaa! Silloin ratsastamme joka päivä, eikö niin?
--Niin paljon kuin teitä vaan haluttaa.
Minä istuin syrjässä, Antti ei katsonut minuun päinkään. Tuntui kuin
olisi joku kuristanut minua. Mutta eihän tässä vielä ollut mitään syytä
pelkoon. Tavallista kohteliaisuutta se vaan oli. Ei muuta.
Ei muuta! Tavallista kohteliaisuutta ainoastaan....
Anttia oli tätä ennen aina pidetty epäkohteliaana. Ei häntä siitä soimattu,
hyväntahtoisesti hänelle vaan naurettiin, sillä se pantiin kaikki hänen
jörömäisen luonteensa syyksi.
Agnesin vaikutuksesta hän suli ja muuttui toisenlaiseksi. Entä sitten?
Olihan se vallan luonnollista. Miksi sitä ihmettelin? Ja miksi
paheksuin?

Kevyesti he jatkoivat puhetta. Minä en enää voinut niin tarkkaan
seurata, sillä korvani humisivat ja käteni värisivät niin, että oli vaikea
hallita.
--Olenpa minä lapsellinen, olenpa aika hupakko, sanoin itselleni.
Ei apua. Korvat vaan humisivat ja kädet värisivät.
Viimein näytti Agnes huomaavan minut.
--Pikku Liisi--sinä, tietysti, teet meille seuraa tänä iltana.
Ponnistin kaikki voimani, saadakseni ääneni levolliseksi.
--Enhän minä osaa ratsastaa.
Jopa muisti Anttikin minua. Kääntyi koko ruumiillaan minun puoleeni.
--Se on totta, se. Kuinkas teemme sinun kanssasi, Liisi?
--Minä jään kotiin.
Sain kuin sainkin kasvoni vääntymään hymyyn. Huomasivatko, kuinka
tekemällä tehty se hymy oli, kuinka valheellinen?
--Ei, minä tiedän neuvon, sanoi Antti. Sinulle otetaan issikka.
Loin kummastuneen katseen häneen. Niinkö vähän hän välitti nyt
maksusta, hän, joka muuten oli niin tarkka?
--No, sillä tavalla! huudahti Agnes.
Mutta minä panin vastaan.
--Enhän minä voi jättää lapsiakaan niin pitkäksi aikaa.
--Taitaa niin olla, sanoi Antti. Ikävä kyllä. Pitäisi sinun toki kerran
päästä huvittelemaan. Mitä, jos ottaisimme kotimiehen?

--Ei se käy laatuun. Lapset eivät tulisi toimeen vieraan kanssa,
tiedäthän sen.
--Sille ei sitten mitään voi.
Agnes heitti minuun nopean ja tutkivan katseen, jonka vastasin
tyyneesti. Hän ei ainakaan saisi aavistaa mitään lapsellisesta tuskastani.
--Siis meidän täytyy mennä kahden, hän sanoi. Ellei herroista joku
halua lähteä mukaan?
He halusivat useimmat ja pari nuoremmista otti huolekseen tarpeelliset
valmistukset. Eihän ollut ravintolaa Iloharjulla, täytyi siis viedä
virkistysaineita muassaan. Ja hevosetkin he lupasivat toimittaa ynnä
satulat.
Ooh, he olisivat tehneet mitä hyvänsä siitä ilosta vaan, että saivat yhden
illan viettää Agnesin seurassa.
Kahdeksan aikaan he päättivät lähteä, että joutuisivat perille ennen
auringon laskua. Antti ja minä erosimme seurasta vähää ennen.
Sain heti ottaa lapset huostaani, syöttää, riisua ja viedä nukkumaan.
Tein sen vanhaan totuttuun tapaan ja vastasin heidän kysymyksiinsä
lyhyesti, hajamielisesti, ja vasta sitten kun monta kertaa