Agnes | Page 9

olivat saman
kysymyksen uudistaneet. Enemmän kuuntelin Antin askeleita toisessa
huoneessa, kuin heidän puheitaan. Hänellä oli kiire muuttamaan toista
pukua päälleen matkaa varten. Joutuisiko ja muistaisiko hän tulla edes
sanomaan jäähyväisiä ennen menoaan?
Sekä joutui, että muisti!
Istuin juuri pienellä pallilla ja pesin Lyyliä, joka paitasillaan makasi
polvillani, nauraen ja jokeltaen, kun Antti tuli sisään. En ollut häntä
näkevinäni, viskasin pesusienen vesivatiin, painelin pyyheliinalla
kaulaa ja katsoin tarkkaan, eikö iho ryppyjen sisässä punottanut.
--Ikävää, että sinun nyt täytyy jäädä kotiin, Liisi.

Antti silitteli päätäni ja kumartui ylitseni.
Minä vaan tarkastelin Lyylin kaulaa.
--Olisit varmaan mielelläsi lähtenyt mukaan?
--Hm--
Eikö tosiaan ollut hiukan punaisena kaula tuolla oikealla syrjällä? Pääni
painui vielä alemmaksi, puhaltelin epäiltävää kohtaa ja pyyhin
uudelleen.
--Etkös olisi? Kuinka?
Hänen kätensä luisui leukani alle, väkistenkin hän väänsi pääni ylös ja
katsoi minua kasvoihin.
Täytyi vastata.
--Enpä tuosta ole millänikään.
--Onko se ihan totta?
Minä koetin hymyillä. Koetinpa vielä katsoa häntä silmiinkin.
Hän nähtävästi rauhoittui.
--Sinä olet minun oma rakas vaimoni. Aina hellä, aina kärsivällinen ja
aina hyvä.
Ja hän painoi lämpimän, pitkän ja pehmeän suutelun huulilleni.
Sydämmeni heltyi äkkiä. Minun oli vaikea estää kyyneliä nousemasta
silmiini. Pyrin irti hänen syleilystään.
--Lyyli raukka kylmettyy.
Mutta hän ei päästänyt, ennenkuin oli vielä monet kerrat suudellut
minua ja senkin jälkeen hän yhä uudelleen hyväili ja silitteli päätäni.

Hän oli tavattoman hellä ja sydämmellinen, mieleni suli täydellisesti,
en tuntenut enää vähääkään katkeruutta. Mutta minun täytyi kääntää
kasvoni pois, sillä kyyneleet yhä tunkivat esille.
--Ehkä sinulle onkin terveellisempää, kun pääset ajoissa nukkumaan. Ja
kuulehan, me ratsastamme täältä ohitse, niin saat sinäkin nähdä meitä.
Pidä varalta, noin neljännestunnin kuluttua me ainakin olemme jo
liikkeellä.
--Kyllä.
--Niin, hyvästi nyt.
Vielä pari suutelua, ja sitten hän läksi.
Annoin kyynelten nyt juosta valtoinaan. Minä hupsu! En tietänyt, miksi
itkin, en oikeastaan ollut pahoillani enää, en peljännyt mitään Antin
suhteen, enkä millään muotoa olisi tahtonut häntä jäämään huviretkeltä
pois. Ei, oman lapsellisuuteni minä vaan itkin pois.
Tuntui niin helpottavalta ja hyvältä, Lyyli nauroi ja huiski käsiään, en
voinut olla häntä hellittelemättä. Puristin niin rintaani vasten, että
hänen täytyi kirkua. Kuinka hän oli lämmin ja pehmeä! Vedet
kuivuivat silmistäni, minä nauroin ja jokeltelin kilpaa hänen kanssaan.
Laskin hänet vuoteelle ja peitin. Hän oli vallaton, riehkasi ilosta, potki
peitteen pois ja nosti pienet pyöreät jalkansa pystyyn.
--Oletkos hiljaa, sinä veitikka, oletkos hiljaa--äsäs!
Ja vaikka minä olin häntä toruvinani, minä kuitenkin riehuin mukana,
enkä malttanut lopettaa, vaikka kyllä pelkäsin, että hän mahdollisesti
valpastuisi eikä pääsisi uneen kiinni koko yönä. Mutta kun hän oli niin
ihmeen herttainen, ja niin soma siinä valkoisessa paidassaan, oikea
semmoinen pikkuinen paitaressu, niin eihän saattanut, ei millään tavalla
olla häntä pudistelematta, suutelematta, hyväilemättä.
Omaa hupsuuttani samalla ihmettelin. Enkö äsken ollut syyttä aikojani

ihan alakuloisena ja masentuneena? Ja minulla kuitenkin oli hyvä,
uskollinen mies, vakava ja luotettava ja toimelias, ettei monella hänen
vertaansa. Sitten nämä terveet, hauskat lapset--kuinka saatoin olla niin
kiittämätön ja niin hassu? Ei se enää milloinkaan tapahtuisi, sen nyt
pyhästi lupasin itselleni.
Mutta oli kait neljännestuntia jo kulunut? Ikkunassahan minun pitäisi
olla.
--Nyt lopetetaan, Lyyli, ei saa nauraa enää. Pane simmä kiinni, ja nuku!
Hän kipristi ne umpeen, kipristi niin, että nenänypykkä meni yhteen
kippuraan, ylähuulikin vääntyi ylös ja neljä valkoista helmihammasta
paistoi esille. En voinut hallita itseäni, täytyi vielä painaa huuliani tuota
avonaista suuta vasten.
Mutta sitten herkesin totiseksi, peittelin hänet huolellisesti ja suoristin
selkäni.
--Nuku kiltisti, lapseni.
Hän käänsi päänsä syrjään, ja painoi poskensa tyynyyn. Minä poistuin.
Salin ikkunassa sitten istuin ja odottelin ratsastajia. Eikä siinä kauvan
tarvinnut odottaakaan ennenkuin kavioiden kopse alkoi kuulua ja he
ilmestyivät kohdalle. Heitä oli kymmenkunta herraa, Agnes oli ainoa
nainen joukossa. Vaan sitä hän ei näyttänyt haikailevan, siellä missä
hän suorana ja ryhdikkäänä istui ratsunsa seljässä. Uljaasti hän kantoi
päätään, vartalon piirteet osoittivat jäntevyyttä ja notkeutta, pitkän
ratsupuvun liepeet liehtoivat vapaasti hevosen lanteita.
He pidättivät hevosiaan, tarkastelivat ikkunoita ja älysivät minut.
Agnes heitti lentomuiskuja, Antti paljasti päänsä teeskennetyllä
juhlallisuudella ja muutkin herrat tervehtivät iloisesti. Minä hymyilin,
nyökkäilin vastaan minkä ennätin ja huusin: "onnea matkalle!" Sitten
he taaskin antoivat hevosten mennä ja niin katosivat pian näkyvistäni.
Enkä minä tuntenut hiventäkään harmia, saatikka että olisin ollut

mustasukkainen ja kateellinen. Päinvastoin soin mielelläni Antille
tämän huvin ja toivoin, että hän muuttaisi ajatuksiaan Agnesista ja
huomaisi vihdoinkin hänen hyvät puolensa. Niin kumminkin vakuutin
itselleni.

V
Siellä oli tosiaankin hauska, kertoi Antti seuraavana aamuna. Vahinko
ettet sinä ollut mukana.
--Te viivyitte myöhään?
--No, kun tulimme vasta viiden aikaan aamulla takaisin. En ymmärrä
kuinka se aika niin luiskahti. Olimme kaikki niin iloisella ja vapaalla
mielellä, että tuskin maltoimme vielä silloinkaan lähteä.
--Oliko siellä kaunista?
--Erinomaisen kaunista. En muista Iloharjulla koskaan olleen niin
kaunista kuin nyt. Ilma oli selkeä, ei tuullut ei niin hiventä; ja auringon
laskiessa oli vallan ihmeellisiä kajastuksia.
--Entä noustessa?
--Sitä emme enää niin tarkanneet--Antti kävi hiukan hämilleen. Emme
tulleet niin tarkanneeksi, kun istuimme siellä Agnesin kanssa penkillä
ja puhelimme.
Minä en aivan heti jatkanut. Katselin