Agnes | Page 7

ilmaisevan
katseen? Oliko luoja varustanut hänet erilaisilla silmillä kuin muita
kuolevaisia?
--Sanokaa! toisti Antti vieläkin.
--Te muuttuisitte kerrassaan toiseksi ihmiseksi. Hän pani painoa
jok'ainoalle sanalle.
--Niinkö luulette?
--Lyömmekö veikkaa?
Antti astui pari kertaa lattian yli, mitään virkkamatta. Mutta Agnes
heilautti päätään ylimielisesti, hänen kasvonsa osoittivat selvästi,
kuinka varma hän oli vallastaan.
Jo pysähtyi Antti, nojautui tuolin karmiin ja katsoi Agnesia suoraan
silmiin. Uteliaana odotin hänen vastaustaan.
--Te erehdytte. Minä en muuttuisi.

--Ettepä uskalla lyödä vetoa.
--Mitä se hyödyttäisi? Minulla ei kumminkaan ole aikaa eikä halua
antaantumaan turhanpäiväisiin koettelemuksiin. Semmoinen
lapsellisuus olisi jo yksi askel muuttumiseen.
Siinä oli, tiesinhän sen!
Eikö Agnes liene tullut hiukan hämilleen, vaikk'ei hän tahtonut sitä
näyttää. Tosin hän nauroi, mutta se tuntui minusta olevan tällä kertaa
enemmän tehtyä naurua. Sitten hän äkkiä herkesi totiseksi!
--Mutta kuulkaa!
--Kyllä?
--Entä jos--? Jos te muuttuisitte täällä omassa pesässännekin, täällä
pikkukaupungin turvallisuudessa. Mitä silloin sanoisitte? Jos te
yht'äkkiä, kesken tukevia periaatteitanne--heräisitte ja löytäisitte
itsenne: vallan toisena ihmisenä?
Antti myhäili.
--Mitä joutavia!
--Vannomatta paras. Ihmeitä tapahtuu.
Mitä hän tarkoitti? Oliko hänellä jotain mielessä? Minuun alkoi
keskustelu tehdä kiusallisen vaikutuksen, otin puheenvuoron,
saadakseni sitä kääntymään toisaanne.
--Agnes, kuinka sinä oikeastaan viihdyt Pietarissa?
--Erinomaisesti! Siellä on elämä vapaata, iloista, nautinto-rikasta--
--Mutta eikö myöskin hyvin kevytmielistä?
--Mitä se tekee? Kunhan ei ole ikävää, kuivaa ja ummehtunutta,
niinkuin teillä täällä. Uh, minä tukehtuisin!

--No, no, kovinpa te--alkoi Antti.
--Ettehän te tiedä elävännekään. Toista siellä suuressa, avarassa
maailmassa, jossa on alituista vaihtelua ja jossa ihmiset ovat hilpeitä,
älykkäitä, kehittyneitä--ah, minä en tulisi enää toimeen muualla kuin
Pietarissa. Niin, mahdollisesti sentään myöskin Pariisissa.
--Siellä saat enemmän nauttia elämästä, sen kyllä ymmärrän. Mutta
Agnes, löydätkö siellä myöskin todellista onnea, mielen rauhaa--?
Hän katseli minua ja hymyili pilkallisesti.
--Pikku Liisi, sinä puhut kuin lapsi!
Hän pudisteli päätään ja nauroi yhä.
--Kuule, etkö sinä hirveästi kadehdi tuota kissaasi, joka makaa tuolla
uunin nurkassa? Katsopas, kuinka se on tyytyväinen elämäänsä, hyrrää
silmät ummessa, ilman huolta ja murhetta, eikä kaipaa mitään
maailmassa, kun vaan saa ruokaa ja lämmintä. Sillä on täydellinen
mielen rauha!
Minua vähän harmitti.
--Kissa on kissa ja ihminen on ihminen.
Hän nousi ja tuli luokseni.
--Loukkaannuitko sinä?
Viehättävä katse kohtasi silmääni ja sai minut heti hyväksi jälleen.
--No, kas niin, ethän sinä toki tyhjästä suutu. Mutta nyt minä teidät
jätän tällä kertaa.
--Tapaammeko vielä toisiamme?
--Aivan varmaan. Toivon saavani vielä paljon nauttia teidän
seurastanne. Vai kuinka, herra Reijola?

Hän ojensi pienen, valkoisen kätensä ja Antti sulki sen omaansa. Miksi
minusta tuntui, että hän piteli sitä liian kauvan?
--Tuletteko huomenna juhlapäivälliselle? kysyi Antti.
--Luultavasti, hän vastasi.
--Siellähän sitten tavataan.
Tarpeettoman suurta kohteliaisuutta Antti hänelle osoitti, kun saattoi
häntä aina portaille saakka. Ja palattuaan hän vielä ikkunasta katseli
hänen jälkeensä.
--Mitä pidät hänestä?
Antti ei heti vastannut.
--Eikö hän ole hurmaava?
--Hurmaava? Hän? Kevytmielinen koketti hän on. On turmeltunut ja
nautinto-himoinen.
Kummallista--minä kuuntelin tuota mielelläni. Hänen soimauksensa
oikein hivelivät korviani. Mutta omatunto pakotti minua kuitenkin
puolustamaan Agnesia.
Kerroin kuinka ideaalinen hän ennen oli ollut koulussa.
--Ja pohjalta luulen hänen nytkin olevan hyvän, vaikka onkin joutunut
pahojen vaikutuksien alaiseksi, sanoin vielä lopuksi.
--Turhamainen hän on ja vallanhimoinen. Tahtoo tehdä miehet kaikki
orjikseen. Eikö ollut hänellä ihailijoita ympärillään siellä
juhlakentälläkin?
--Olihan niitä.
--Sen arvaan.

--Mutta, Antti, minkä hän sille voi, että kaikki häneen ihastuvat ja
antaantuvat hänen orjikseen?
--Hän voisi sen estää, jos tahtoisi, mutta hän ei tahdo--siitä olen
vakuutettu.
Antti tarttui kirjoihinsa enkä minä uskaltanut häntä enää häiritä.

IV
Juhlapäivällisissä sitten taaskin näimme Agnesia. Hän oli siellä
suuressa seurassa kuin ruhtinatar omassa valtakunnassaan.
Koetin tutkia hänen pukuaan, tuota kumman kummaa pukua, joka
näytti yksinkertaiselta, vaatimattomalta ja kuitenkin ehdottomasti
erottui kaikkien muiden puvuista. Se oli luullakseni jotain foulardin
tapaista villakangasta, vaalean kellertävää, epämääräistä väriä,
reunusteltu pitseillä ja silkkinauhoilla. Mutta kuinka sirotekoinen,
kuinka hieno ja aistikas, kuinka luontevasti se mukautui hänen
vartaloonsa, ja kuinka se korotti hänen kasvojensakin kauneutta! Puku
soveltui hänelle ja juuri hänelle yksinomaan niin hyvin, ettei voinut
ajatella sitä kenellekään muulle. Kaikessa näennäisessä
viattomuudessaan se oli kuin olikin valio, taidolla ja tarkkuudella
laitettu hänen ruumiillisia etujansa esille tuomaan.
Ja Agnes oli "chic", hän veti maneetillisella voimalla kaikkien silmät
puoleensa. Hänessä oli elämää, mielen intoa, tunteita ja hän herätti niitä
muissa ympärillään. Ei osannut kukaan ylläpitää niin säkenöitsevää
keskustelua kuin hän. Jäykät, tahmeat luonteet sulivat hänen
läheisyydessäänkin, iloisuus syttyi riipasi mukaansa vakavimmatkin ja
vapautti heidät huomaamattaan tavallisista konventionin siteistä. Näin
vanhojen harmaapäidenkin lämpenevän ja loistavan mieltymyksestä.
Siellä oli elämää heidän kulmallaan ja siellä oli iloa. Mutta sitä
synkempää ja hiljaisempaa oli salin muissa osissa. Teki masentavan
vaikutuksen, kun käänsi silmänsä Agnesista meihin muihin. En vielä
milloinkaan ollut huomannut, kuinka kömpelöitä ja tympeitä me

todellakin olimme. Ja kuinka tarantekoisia meidän vaatteemme, kuinka
mauttomia! Tuolla läheni neljä vanhaa naista talrikkineen paistivatia,
toinen toisensa perästä, kaikki pitkiä, kaitoja, synkkiä, totisia, mustissa,
vanhanaikuisissa, lattiaa viiltävissä leningeissä; mustat harsot riippuivat
päälaelta alas hartioille ja hartioilta taas valuivat suuret mustat
saarlikauhtanat aina helmoihin saakka. Olivatko haamut haudan
syvyydestä jättäneet hiljaisen leposijansa, lähteäkseen