Agnes | Page 6

hänellä on kolme lasta ja yksi ainoa palvelija. Ei voi kukaan olla
salonki-nainen ja lasten hoitaja samalla. Joko toinen, taikka toinen.
--Hiljaa, Antti, elä edes noin pahalla äänellä kiru.
--Mutta Antin olisi juuri pitänyt saada tuommoinen hieno ja
vaativainen salonki-nukki vaimokseen. Silloin hän olisi nähnyt.
Kuinkahan kauvan tuota olisi kestänyt, ennenkuin konkurssi olisi ollut
edessä.
Näin yltyivät ajatukset päässäni sillä välin kuin viihdyttelin pienintä
sylissäni ja koetin sanoilla hillitä toisten huutoa. Ja siihen päätökseen
tulin, ettei mieheni ollenkaan osannut panna arvoa työlleni, vielä
vähemmin, että hän milloinkaan olisi minua auttanut, vaikka olisi
kuormani ollut kuinka raskas.
Eikä kuulunut sitä Mariitakaan. Nyt hän oli jo viipynyt lähes kaksi
tuntia. Hermoni ärtyivät, tunsin niiden levottomuuden aina sormieni
päihin saakka.
Mitä tehdä--?
Äkkiä iski päähäni neuvo. Olihan minulla hyvä naapuri, rouva Hartman,
joka monta kertaa ennenkin oli minua auttanut.

Varoitin vielä viimeiseksi vanhempia lapsia olemaan siivolla ja lupasin
tulla heti takaisin. Lyylin vein mukanani.
Antti ällistyi katsomaan ja herkesi huutamasta. Luuli varmaan minun
menevän vitsaa hakemaan.
Onneksi sattui rouva Hartman olemaan kotona. Kiirein sanoin selitin
hänelle, missä pulassa olin, ja heti oli hän valmis tulemaan avukseni.
Nyt olin kuin turvan takana. Rouva Hartman otti Lyylin ja minä pääsin
muuttamaan toisia vaatteita Antille sekä ottamaan itsekin juhlapuvun
takaisin päälleni.
Salista kuului kaiken aikaa erinomaisen vilkasta puhetta, ja se minua
rauhoitti. Eivät ehkä minua niin suuresti kaivanneetkaan. Ja kohtahan
sinne nyt pääsin.
Lapset olivat tyyntyneet, ja alkoivat kääntää huomionsa leikkikaluihin,
Mari palasi kotiin. Pääsin siitä taaskin selvenemään onneksi ja tulin
samassa paremmalle tuulelle.
Olin valmis menemään sisään ja pyysin rouva Hartmania sinne
myöskin, sillä Mari jo otti Lyylin huostaansa.
Mutta hän kieltäytyi.
--En minä tule, en osaa olla semmoisten hienojen parissa, hän sanoi ja
läksi pois.
Aivan oikein! Ei oltu minua pahasti kaivattu, koska tuskin huomasivat,
kun sisään tulin, niin kiinni he olivat keskustelussaan.
Puhuivat musiikista. Agnes ihaili oopperaa. Se ei ollut yksipuolinen,
siinä yhtyivät useammat taiteet, baletti, musiikki ja runous,
harmoonilliseksi kokonaisuudeksi. Aaria oli musiikin korkein
kukoistus, se oli sävelten sävel, joka suloisesti hiveli korvaa ja sai
tunteet ja mielikuvituksen eleille.
Antti vastusti häntä. Oopperan aika on ollut ja mennyt. Eikä se ollut

mikään onnistunut taiteiden yhdistys. Se vaan yllytti eri taiteen haaroja
luonnottomiin liiallisuuksiin. Baletti oli syrjähtänyt taiteen rajojen
ulkopuolelle, oli muuttunut hienon maailman ylellisyyshuvitukseksi.
Aaria taas oli korumusiikkia, rakennettu pelkälle effektille, ilman
lämpöä, ilman sisältöä, aarian koko merkitys oli siinä, että laulajat
pääsevät näyttämään kurkkunsa kykyä ja kestävyyttä. Saattaa joskus
epämääräisesti vaikuttaa tunteihin, mutta ei järkeen, eikä se liioin
ylentänyt mieltä, ei jalostanut henkeä. Mutta silloin se ei ole
tosi-taidetta, sillä tosi-taiteen täytyy tyydyttää koko olemustamme.
--Ja runoutta, sanoitte?--Antti alkoi oikein kiivastua.--Voiko tosiaan
väittää, että nuo mitättömät, mauttomat ooppera-tekstit ovat runoutta?
--Armoa, armoa, keskeytti häntä Agnes nauraen, te olette aivan julma!
--No niin, minä tosiaankin vihaan noita bravuurikappaleita ja tuota
tulehtunutta taidemusiikkia, jonka ylimysvallan turmeltunut aisti on
asettanut kunniasijalle, vaan jolla ei ole mitään juurta, koska siltä
puuttuu kokonaan kansallinen pohja.
--Mutta jos te olettekin leppymätön entiselle oopperalle, niin täytyy
teidän kumminkin antaa tunnustusta Wagnerin musiikille. Siinä on
voimaa, elämää, passioonia--
--Ja onko siinä mitään uutta--?
--Kuinka te voitte kysyä! Eikö siinä ole kaikki se uutuus, mikä
nykyisessä vuosisadassa on ilmestynyt muillakin aloilla, filosofiassa,
kirjallisuudessa, yhteiskunnallisissa ja valtiollisissa pyrinnöissä?
Demokraattina teidän ainakin pitäisi olla siihen innostunut.
--Demokraattina juuri minä en olekaan tyytyväinen, ennenkuin kansan
laulu tulee asetetuksi sille sijalle, missä aaria nyt on.
Agnes nauroi.
--Oikeinko te puhutte täyttä totta?

--Tietysti.
Ja Antti näytti niin vakavalta, ettei siitä ollut epäilemistäkään.
--Ettekö myöskin lisää: suomalainen kansanlaulu?
--Suomalainen muiden rinnalla.
--Sanokaa: ensimmäisenä, yksin tein.
--Kenties ensimmäisenä. Suomalainen säveltaide ei vielä ole ehtinyt
luotavaansa luoda. Mutta tulevaisuudessa se sen tekee. Odottakaa!
Antin tuumat näyttivät huvittavan Agnesia erinomaisesti.
--Ei suomalaisilta ainakaan puutu itseluottamusta, hän sanoi samalla
keveällä iloisuudella, jolla hän aina otti vastaan Antin ankaralla
totuudella lausutut mielipiteet.
--Ei, Jumalan kiitos, vastasi Antti, meiltä ei puutu itseluottamusta. Eikä
kestävyyttä eikä tarmoa. Ne ominaisuudet on entisyytemme meihin
juurruttanut. Olette kai lukenut Suomen historiaa?
--Luinhan minä ennen koulussa, vaikka täytyy tunnustaa, ett'en sitä
enää paljon muista. Mutta tiedättekö mitä? Te tulette Pietariin ensi
syksynä--
--Minä? Mitä minä siellä tekisin?
--Noo--käymään vaan. Katsomaan suurta maailman kaupunkia.
--Tuskinpa sitä varten. Ellei satu muuta syytä.
--Toivotaan, että sattuu. Silloin vien minä teidät italialaiseen oopperaan.
Nähdäänpä, ettekö muuta mieltä. Hän heittääntyi taakse päin sohvassa,
varma itsetietoisuus katseessa. Ooh, jahkahan vaan olisitte Pietarissa
muutamia kuukausiakaan--!
--Niin mitä sitten?

Agnes ei heti vastannut, katseli häntä vaan hymyillen, kokeneen
maailman naisen hieno, tenhoava ilme silmissä.
Antti vastasi siihen suurella, tajuttomalla katseella, joka kuitenkin alkoi
hieman sulaa jostain epäselvästä vaikutuksesta. Agnes näytti sen hyvin
huomaavan, hän lopetti äänettömän tarkkaavaisuutensa pienellä,
tyytyväisellä naurahduksella.
--Mitäkö sitten? Sanonko sen teille?
--Sanokaa.
Hän oli vieläkin totinen, mutta ääni oli lauhtunut pehmeäksi, siinä ei
läheskään ollut enää samaa voimakasta varmuutta kuin ennen. Agnes
kumartui keveästi sivulle päin, ja heitti häneen syrjästä taaskin saman
viehkeän ja vaarallisen silmäyksen.
Mistä sai hän tuon sulavan, tunteen hienoimpia vivahduksia