Agnes | Page 5

kadulla ja
koetin viihdytellä jos jollakin tavalla. Ei apua, hän vaan juonitteli.
Päälle päätteeksi toisetkin siellä riitelivät keskenään ja olivat pian aika
kahakassa. Antti oli ryöstänyt Ainolta pienen tiukukellon, eikä tahtonut
millään antaa sitä pois. Minä sen otin väkisten hänen kädestään, vaan
siitä hän parkumaan ja Lyyli taas säikähdyksestä alkoi huutaa kahta
kauheammin. Työnsin Antin kyökkiin ja suljin oven. Enkä ollut
kuulevinani, vaikka hän siellä äyski ja potki lattiata kiukuissaan.

Minulla olikin täysi työ Lyylin kanssa, ennenkuin vihdoin sain hänet
nukkumaan. Varoittelin Ainoa, ettei hän kilistelisi tiukuaan ja menin
sitten katsomaan, mitä poika toimitteli kyökissä, sillä hän oli herennyt
siellä yhtäkkiä epäiltävän hiljaiseksi.
Ja enkös arvannut! Pahan teossa hän tietysti oli. Lääräili vesikorvossa
parastaikaa, oli kantanut sinne uunista poroja ja kastellut ja liannut sekä
vaatteensa että kätensä ja silmänsä sen siivoisiksi, että oikein hirvitti
katsoa. Jouduin epätoivoon ja harmistuin samalla. Olihan Antti jo iso
poika, neljä vuotta täyttänyt, ei tuo ollut muuta kuin ilkeyttä ja
vallattomuutta häneltä. Otin poikaa tukasta, mutta siitäkös hän parahti
huutamaan, niin että korvat olivat haljeta. Ja samaan hätään kuulin jo
Lyylinkin äänen viereisestä huoneesta. Minä sinne hyvää kyytiä. Näin
Ainon seisovan kätkyen vieressä ja painelevan hänen poskeaan
sormella.
--Ainoko herätti Lyylin? kysyin.
--Aino hejätti, kuului soperteleva vastaus.
--Hyi, kuinka Aino oli tuhma. Nyt ei äiti pidäkään Ainoa hyvänä.
Hän pani suunsa väärään ja katsoi silmät suurina minuun, että oliko se
nyt täyttä totta.
--Niin, miksi Aino herätti Lyylin? Ei äiti huoli semmoisesta tytöstä.
--Ääää--ääää--
Sen siitä sain! Nyt he parkuivat kaikki kolme täyttä kurkkua.
--Hiljaa, olkaa hiljaa! Aino ei saa huutaa, Antti, äiti antaa vitsaa, ellet
herkiä itkemästä. Nähkääs, Lyyli raukka oikein säikkyy teidän
kirkumistanne. Voi, elkää nyt, hyvät lapset--!
Jo hyrähdin itsekin itkemään. Enkä kuullut, että etehisen ovi kävi, en
liioin huomannut, että salissa joku liikkui. Vasta havahdin, kun komea,
hieno nainen seisoi kynnyksellä.

--Agnes!
--Hyvää iltaa!
Minä pyyhin silmiäni ja koetin tointua.
--Suo anteeksi, Agnes hyvä. Olen tällä haavaa yksinäni lasten kanssa.
Mutta palvelijani tulee tuossa paikassa, tee hyvin ja istu odottamaan
sinne saliin pikkuiseksi aikaa.
--Kyllä--elä anna häiritä itseäsi millään muotoa.
Hän vetääntyi takaisin. Lapset olivat ällistyneet outoa ilmausta ja
unhottaneet huutamisensa. Sain sillä tavoin hiukkaisen lomaa.
Katsahdin ympärilleni ja kauhistuin. Siinä seisoi Antti mustana porosta
ja märkänä, Ainon lelut olivat ympäri kammaria ja Lyylin likaiset
rievut myöskin esillä, kun en äsken ehtinyt niitä korjata. Kaiken lisäksi
olivat vielä vetäneet tuolit keskelle lattiata hevosilla ollessaan. Sanalla
sanoen, koko huone oli ikävässä epäjärjestyksessä, ja lapset sen
näköisiä! Päivän kuluessa olivat Aino ja Lyylikin nuhranneet
vaatteensa, vaikka kohta eivät olleetkaan semmoisessa siivossa kuin
Antti raukka.
Entä minä itse sitten? Vilkasin sivu mennen peiliin. Kyllä olin korea!
Silmät turvoksissa, otsa hiessä, hiukset hassallaan ja leninki--?
Agnesilla tuskin lienee ikänään ollut pumpulileninkiä päällä saati
tänlaista vanhaa, ulospestyä!
Mitä mahtoi hän ajatella minusta? Ja mitä kodistani ylipäätään? Siellä
hänellä oli aikaa nyt salissa tarkastella ja ihmetellä. Tietysti hänen
silmiään loukkasi huonekalujen ja koko asumuksemme yksinkertaisuus,
hän, joka oli tottunut näkemään hienon maailman rikkautta ja loistavaa
ylellisyyttä.
En ymmärtänyt mitä tehdä. Toista tuntia oli palvelijani vasta ollut
ulkona, ei hän sieltä vielä hetikään palaisi. Lyyliä täytyi pitää sylissä,
hän parahti heti itkemään, kun koetin laskea pois käsistäni. En päässyt

edes muuttamaan Antille toisia vaatteita.
Ja taaskin he siinä alkoivat marista. Kuiskaamalla koetin heitä
viihdytellä.
--Elkää, hyvät lapset, itkekö, vieras täti kuulee. Olkaa kilttiä, äiti antaa
sokuria.
Mieheni oli tosin kiven kovaan kieltänyt sokurin antamisen, mutta
sitäkös siinä hädissäni jouduin ajattelemaan. Olin juuri jakelemassa
heille sokuripalasia, kun hän kyökin kautta tuli kotiin.
--Joko sinä taas annat heille sokuria? hän heti alkoi nuhdella.
--Niin--kun itkevät, sopertelin minä puolustuksekseni.
--Itkevät? Eikö sitä muulla keinoin voi estää?
Hän väänsi sokurit pois heidän käsistään, mutta, ah voi, mikä elämä
siitä nousi! Kolmiääninen huuto semmoinen, että olisi luullut henkeä
vähintäin vietävän.
--Hiljaa, hiljaa, hyvät lapset, voi, Antti, mene sisään sinä pitämään
seuraa Agnesille, joka on siellä yksinään salissa. Antti, etkös herkiä,
suuri poika ja Aino samoin, äiti antaa teille vitsaa, Lyyli kulta, elä itke
pienein, elä--mene nyt sisään, Antti, pian, minä olen ihan hukassa--
Näin puhelin tuskissani ja hyssyttelin Lyyliä käsivarsillani. Antti seisoi
vielä siinä, hän ei oikein tajunnut.
--Mitä--? Onko Agnes--onko neiti Werther jo tullut.
--On, on,--mene pian. En tiedä, mikä minut pelastaa, Marikin on
ulkona.
--Ja lapset tuommoisina--? Kuinka taivaan nimessä sinä olet näin
hullusti asettanut?
--Niin, no--mene nyt, Antti kulta, elä kysele.

Hän menikin, mutta näytti tyytymättömältä. Eihän tämä hauskaa ollut
minustakaan, käsivarret olivat katketa raskasta tyttöä hyssytellessäni ja
mieleni oli hirveästi paha siitä, että Agnesin piti sattua juuri tätä
surkeutta näkemään. Ei hän ilmahkaan olisi saanut erinomaisen
korkeata käsitystä elämästäni ja kotioloistani, niinkuin hän tuntui
halveksivan kaikkea porvarillisuutta ja jokapäiväisyyttä,--mitä sitten
nyt! Ja Antin tyytymätön katse pani harmini nousemaan kukkuroilleen.
--Katsopa tuonne, Lyyli, katso koiraa kadulla!
--Oliko kenties minun syyni, ettei koti ollut semmoisessa kunnossa, että
siinä minä hetkenä hyvänsä sopi ottaa hienoja maailman naisia vastaan?
Ei pitäisi miehenkään vaatia mahdottomia vaimoltaan, silloin kuin