Agnes | Page 4

jatkoksi.
--Heti, hän vastasi, heti, kun vaan näin.
Mitä ihmettä hän niin hymyili? Vai oliko se hänen tapansa? Aloin
tuntea itseni yhä enemmän vaivaantuneeksi, mutta en tahtonut antaa
hänen sitä huomata.
--Tiesit kai minun täällä asuvan. Helppohan oli silloin tuntea.
--Olisin tuntenut sinut missä hyvänsä, varsinkin, jos olisin nähnyt sinut
noin innoissasi kuin äsken.
--Niin ... vai niin.... Olin hirveästi hämilläni, sillä nyt ymmärsin jo,
miksi hän oli naurussa suin.
--Sinä olet sama, aivan sama Liisi, kuin ennenkin.
--Niin--tietysti sama--miksikäs olisin muuttunut? sopertelin siinä
puolustuksekseni.
--Koulussakaan ei kukaan joutunut juhlatiloissa niin haltioihinsa kuin
sinä.
Minä loin silmäni häneen ja ääneni oli hiukan varmempi entisestään
kun kysyin:
--Etkö sinä, Agnes, sitten ollenkaan innostunut äsken?
--Innostunut? Mistä?
--Rakkaudesta isänmaahan.
--Jonkako herätti tuo puhe?

Hän nauroi ääneen.
--Ei, minä en todella innostunut siitä, en vähääkään.
--Mutta olihan se erinomaisen kaunis puhe?
Hän kohautti olkapäitään, kasvoissa ilmeni osaksi säälivää, osaksi
ivallista ylenkatsetta.
--Lapsellista....
--Sinä ehkä et innostu helposti mistään?
--En. Minusta kaikki semmoinen on vaan pelkkää naivisuutta.
Jäin sanattomaksi. Nuoko minun parhaimmat, pyhimmät
tunteeni--pelkkää naivisuutta, jolle kehittyneet ihmiset pilkallisesti
nauroivat?
Käänsin silmäni pois. Minua sekä harmitti että hävetti. Vaistomaisesti
olisin tahtonut häntä vastustaa, mutta se kait oli vaan loukattua
itserakkautta. Tiesinhän entisestään, että Agnes jo koulussakin oli
minua etevämpi ja älykkäämpi, mitä sitten nyt, kun hän oli matkustellut
ja vuosikausia oleskellut suuressa maailmassa. Vapaasti oli hän saanut
edistyä ja laajentaa näköpiiriään, sillä välin kuin minä elelin
pikkukaupungin tukehuttavassa ilmassa ja jäin auttamattomasti jäljelle.
Agnes keskeytti mietteeni.
--Sinä kuulut olevan naimisissa? hän kysyi.
--Olen.
--Mikä sinun nimesi nyt onkaan? Liisi--?
--Reijola.
--Aivan oikein. Liisi Reijola. Miehesi on--?

--Asijoitsia.
--Niin, niin--olenhan sen kuullut. Minä en ole muuttanut nimeä. Olen
yhä edelleen Agnes Werther. Noo, sinulla tietysti on lapsiakin. Kuinka
monta?
--Kolme.
--Ooh! Poikiako ovat vai tyttöjä?
--Kaksi tyttöä, yksi poika. Antti on vanhin, hän on jo täyttänyt neljä
vuotta. Et usko, kuinka hän on viisas, puhelee ja kyselee ihan kaikkea,
ettei saa muuta tehdä kuin selvittää--
Mieleni kerrassa virkistyi, kun pääsin puhumaan lapsista.
--Anttiko hänen on nimensä! Miksi juuri Antti?
--Kun se on niin puhtaasti suomalainen nimi. Ja kun miehenikin on
Antti.
--Ahaa,--ymmärrän, nimi täytyy olla ennen kaikkea suomalainen. No,
ja tytöt? Heistä toinen arvatenkin on Kaisu ja toinen Liisu?
--Etpäs nyt arvannut oikein, nauroin minä, vaikka kyllä hoksasin
pilkallisuuden hänen sanoissaan. Vanhempi tyttöni on Aino ja
nuorempi Lyyli. Hän on vasta seitsemän kuukauden, mutta osaa jo
sanoa "isä" ja "äiti"--ei ihan selvään vielä, vaan sinne päin kumminkin:
"itä", "äätä" siitä tulee--mutta "pullaa" hän jo lausuu aivan puhtaasti.
Agnes kuunteli kertomustani ja naurahteli.
--Tietysti sinä tulet käymään luonani? kysyin.
--Kyllä.
--Sepä hauskaa. Milloinka sinulle sopii?
--Milloin hyvänsä. Tänä iltana, vaikka.

--Tervetuloa!
Joku naiskööri esiintyi lavalla, käännyin sitä kuuntelemaan. Mielestäni
he lauloivat erinomaisesti ja minä innostuin paukuttamaan käsiäni
niinkuin muutkin.
--Eivätkös laulaneet mainiosti? kysyin Agnesilta palatessani takaisin
hänen luokseen, sillä huomaamattani olin taaskin väistynyt muutamia
askeleita lavaa kohti.
--Eivätkös laulaneet mainiosti?
--Mainiosti?
Hän kohautti olkapäitään, nyrpisti kasvojaan ja pudisteli päätään.
--Oletko sinä milloinkaan kuullut edes keskinkertaista laulua, koska
tuota pidät mainiona?
--Niin, vaan--, noloudessani en oikein tiennyt mitä sanoa--lauloivathan
ne mielestäni puhtaasti ja reippaasti.
--Minä puolestani en voi nauttia muusta kuin hienosta, musikaalisesta
laulusta. Tuommoiset karkeat, harjaantumattomat äänet oikein viiltävät
korviani.
Mitäpäs osasin siihen vastata? Minua loukkasi tosin hänen kylmä
välinpitämättömyytensä ja se halveksiva tapa, jolla hän kaikkea
arvosteli. Mutta toiselta puolen arvelin, että siihen ehkä oli
luonnollinen syy. Hän oli tottunut näkemään ja kuulemaan niin paljon
parempaa, ettei mikään täällä kestänyt vertailua. Saattoipa hänellä silti
olla rakkautta isänmaahan ja kansalaisiinsa, mitä varten hän tänne
muuten olisi tullut?
Herrat, joiden kanssa Agnesin ensin näin keskustelevan, olivat jääneet
loitommaksi, luultavasti siinä tarkoituksessa, että rauhassa saisimme
puhella. Mutta minä ymmärsin, että he ikävällä odottivat, milloin
taaskin pääsisivät hänen seuraansa. Sanoin sen vuoksi jäähyväiset,

varsinkin kun minulla muutenkin oli jo aika lähteä kotiin. Neuvoin
asuntoni ja vakuutin vielä viimeiseksi, ettei hän vaan unohtaisi
lupaustaan.

III
Kotiin tultua oli palvelijallani jo aika kiire päivällistä valmistamaan.
Sieppasin pois juhlapuvun päältäni ja laitoin itseni jokapäiväiseen
asuun, ennenkuin otin lapset huostaani. Ehdinhän vielä muuttaa sitten
illaksi, arvelin, sillä tässä vähän haalistuneessa, vanhassa
pumpulileningissäni en toki olisi tahtonut Agnesille näyttääntyä.
Iltapäivällä oli Marin vuoro mennä juhlaan. Toivoin, että hän sieltä
kyllä joutuisi takaisin ennen Agnesin tuloa. Mutta siinä meni aikaa,
ennenkuin hän oli saanut ruuat korjatuiksi, astiat pestyiksi, kyökin
lakaistuksi ja itsensä viimein puetuksi. Katsoin kelloa vähän väliä ja
aloin jo tuskastua, sillä pelkäsin, että häneltä tällä tavoin menisi koko
ilta kentällä ja mikä minut sitten pelastaisi? Agnes tietystikin vallan
kauhistuisi, jos näkisi minut näin sidottuna.
Viimein Mari sitten kumminkin pääsi lähtemään ja minä jäin yksin
kotiin lasten kanssa. Sain vaalia kaikkia kolmea yhtä haavaa, mutta sitä
olin tehnyt monasti ennenkin. En siis ollut siitä millänikään, vaikka
Lyyli oikein koetteli kärsivällisyyttäni äreydellään.
En ymmärtänyt, mikä lasta vaivasi, ei hänelle kelvannut leikkikalut, ei
hän välittänyt kuvakirjoista, ei ruuasta, ei mistään. KanniskeIin häntä
ympäri huoneesta huoneesen, vein ikkunaan, näytin hevosia