Agnes | Page 3

Ettekö usko?
Uskoimmehan me. Ja varmat olimme siitä, että häneen kaikki ylhäiset
herrat, paronit, kreivit, ruhtinaat ja muut semmoiset hurjasti
rakastuisivat.
Mutta hän, Agnes itse? Kehenkä hän rakastuisi?
Niin, kehen Agnes rakastuisi ja kenen omaksi hän tulisi? Siinä
kysymys, johon emme vastausta saaneet.

II
Viisi vuotta olin ollut naimisissa. Minulla oli kolme pientä lasta, niiden
hoidossa kului aikani, etten maailmasta juuri mitään tietänyt. Entisiä
koulutoveria en häitteni jälkeen enää ollut tavannut. Monasti heitä

itsekseni muistelin ja ajattelin, että pitäisipä joskus kirjoittaa edes
Fannylle, häneltä ehkä saisi tietää jotain toisistakin. Mutta se jäi
jäämistään, en tullut kirjoittaneeksi.
Lukuvuosi oli loppunut kouluissa, kesäloma alkoi. Silloin vietettiin
kaupungissamme suurenmoista laulujuhlaa, johon kokoontui lauluja
soittokuntia läheltä ja kaukaa sekä muita ihmisiä lukuisat määrät joka
haaralta maata.
Minäkin koetin ottaa siihen osaa niin paljon kuin suinkin voin.
Vuorottelin palvelijani kanssa, sillä toisen meistä kumminkin täytyi
aina olla kotona lasten luona. Täytyipä välistä molempienkin.
Myöhäsenlaiseen pääsin juhlan ensimmäisenä päivänä kentälle, jossa
laulu- ja soitto-ohjelma jo oli alkanut. Liehuvat liput, viheriät
köynnökset ja kirjavat kukat, joilla kartanotkin olivat koristetut, saivat
jo tiellä kaikki pienet, kotoiset arkihuolet haihtumaan mielestäni. Ja
mitä enemmän laulukenttää lähenin, sitä valtavampi oli juhlan vaikutus.
Mahtavat sävelet kaikuivat kauvas vastaani. Ilma oli mitä herttaisin,
aurinko paistoi kirkkaasti, järvi kimalteli, puut olivat täydessä lehdessä
ja pilvetön taivas kaareutui tumman sinisenä ylös korkeuteen.
Juhlapukuisia ihmisiä riensi ohitseni; he olivat myöhästyneet samoin
kuin minä.
Torvisoiton säestyksellä laulettiin parastaikaa "Jumal' on linnam'", kun
saavuin paikalle. Avara musiikkilava vastaisella puolella kenttää oli
täpötäynnään laulu- ja soittokuntien jäseniä, jotka kaikki olivat
yhtyneet yleiseen, suureen kööriin. Voimakas äänivirta aaltoili yli
äärettömän ihmispaljouden. Minä pysähdyin kuuntelemaan, ja
sydämmeni nousi tulvilleen hartaita juhlatunteita. Yleinen kansallinen
innostus valtasi minut niinkuin muutkin.
Virren loputtua tuli loma-aika. Laulajat ja soittajat astuivat lavalta alas
ja yleisössä ilmestyi vähän liikettä, vaikka useimmat jäivät istumaan
paikoilleen.
Katselin ympärilleni, vaan en nähnyt ainoatakaan tuttua. Outoja
kasvoja vaan kaikkialla.

Silmäni luistivat parvesta toiseen, mutta kiintyivät vihdoin erääsen
naiseen, joka seisoi syrjässä, hiukan loitompana, pari, kolme herraa
ympärillään, nähtävästi hänen ihailijoitaan.
Hän ehdottomasti eroittui kaikista muista, sekä näkönsä, ryhtinsä että
pukunsa puolesta. Lumivalkoinen beduini riippui hartioilta alas
helmoihin saakka, lainehtien vapaasti ja somasti ympäri vartaloa, jonka
komeutta se ainoastaan verhosi, ei peittänyt. Tuo keveä, sirotekoinen
hattu pitkine, taaksepäin antaantuvine töyhtöineen istui huolettomasti
päässä ja alta puikehtelivat tummat kiharat aivan kuin sattumalta esiin.
Stiilinen hän oli kiireestä kantapäähän, seisoessaan siinä suorana ja
arvokkaana. Mutta samalla ilmestyi tuossa tavassa, jolla hän kallisti
päätään taakse, noissa kohotetuissa olkapäissä ja koko hänen
asennossaan suurta itsetietoista ylimielisyyttä ja ylpeyttä. En voinut
olla häntä ihmettelemättä ja ihailematta. Olivathan muutkin naiset
panneet parasta päällensä täksi päiväksi, mutta heistä liian selvään
näkyi, että olivat harvinaispuvussa ja tunsivat itsensä siinä hiukan
vieraiksi. Hän siihen sijaan kantoi aistikasta ja hienoa pukuaan
semmoisella tottumuksella ja huolettomuudella, että heti huomasi
kuinka kotiutunut hän siinä oli.
--Kukahan lienee tuo nainen? Onko hän suomalainen? kysyin itseltäni.
Ja siihen johtopäätökseen tulin, että jos hän olikin suomalainen, niin ei
hän ainakaan ollut meikäläisiä, keskisäädyn naisia, vaan luultavasti
sitten joku ylhäisimmistä piireistä, joka sen ohessa paljon oli oleskellut
ulkomailla suurissa maailman kaupungeissa. Mutta kuinka oli hän
eksynyt tänne? Eiväthän senlaiset tavallisesti ota osaa meidän
kansallisiin juhliimme. Mitenkä ja mistä syystä on tämä antanut itsensä
niin alas? Vai olisiko hän jonkun ihmeen kautta tullut toisenlaiseksi
mielenlaadultaan kuin muut hänen vertaisensa?
Koetin lukea vastausta kysymyksiini hänen kasvoistaan, vaan en
päässyt selville. Hän nauroi ja puheli, ei näyttänyt suuresti välittävän
laulusta, joka taaskin oli alkanut.
Älysin, että minunkin huomioni tahtoi kääntyä häneen niin, etten oikein
tarkasti voinut ohjelmaa seurata. Koetin katsoa muuanne ja väistyin

lähemmäksi lavaa, kuuntelemaan juhlapuhetta. Se oli lämmin,
isänmaallinen ja innostuttava. Eipä aikaakaan, niin äskeinen
kaunottareni jo täydellisesti haihtui mielestäni. Olin pelkkänä korvana
ja puheen loputtua yhdyin kaikesta voimastani yleisön kaikuvaan
"eläköön" huutoon isänmaalle. Enkö liene näyttänyt hiukan
koomilliselta, sillä minä viuhdoin käsivarsillani ja huusin mukaan niin
paljon kuin jaksoin, en muistanut ensinkään, ettei se ollut naisellista
eikä esteetillistä. Veri oli noussut minulla aina otsaan saakka ja ääneni
sortunut käheäksi, kun yhdeksäs ja viimeinen "eläköön" oli kajahtanut.
Kuulin samassa, kuinka joku selkäni takana lausui nimeäni.
Käännyin päin ja olin vähällä pyörtyä hämmästyksestä. Siinähän tuo
komea, outo nainen nyt seisoikin ja katseli hymyillen minua
säikähtynyttä poloista.
--Tunnetko minua, Liisi?
Otin askeleen tai pari taaksepäin.
--En ikipäivinä minä sinua tunne--arvelin mielessäni.
Mutta samalla minulle selveni.
--Agnes!
Hän ojensi kätensä ja minä tartuin siihen iloisella riemulla, vaikka
ujous heti kohta alkoi vaivata.
Hän oli niin ylevä, niin arvokas ja hieno, minä taas kuin mikähän
tallukka hänen rinnallaan. Ei vielä ikipäivinä ollut oma mitättömyyteni
niin silmiin pistävä ja niin kiusallinen kuin sillä hetkellä. Olisinpa
melkein suonut olleeni tuhansien virstojen päässä.
Koetin rohkaista mieltäni.
--Sepä kovasti hauskaa.... En yrittänyt tuntea.... Milloin sinä olet tullut?
Kuinka hän mahtaa pitää minua tyhmän kankeana ja pöllömäisenä,

ajattelin sen ohessa itsekseni.
Eikä hän sitten edes puhunut, ei vastannut kysymykseenikään hymyili
vaan ja katseli.
--Sinä varmaan heti tunsit minut? sanoin vielä puheen