Agnes | Page 2

mutta me vaan emme välittäneet! Semmoista seikkailua ei
vielä ikinä ollut kenellekään tapahtunut, emmekä me sitä milloinkaan
maailmassa unohtaisi. Niin se oli hauskaa, ja kun kuorma vielä oli niin
tavattoman korkea, siinä vissiinkin oli kokonainen syli halkoja,
vähintään! Eikä sitä joka tyttö olisi uskaltanut tehdä, tuskinpa yksikään
koko koulussa, paitsi meitä kolmea.
Olimme niin olevinamme, ettei vähä mitään. Tytöt ympärillämme eivät
lakanneet kummastelemasta, ja kovasti olimme nousseet arvossa, sen
selvään näki heidän kasvoistaan.
Agnes istui syrjempänä, kuunteli ja oli ääneti. Silmäni osuivat häneen.
Hän käänsi verkalleen päänsä pois, mutta minä kumminkin vilaukselta
sain kiinni hänen katseestaan. Ja siinä minulle kylliksi. Se oli kuin
kylmää vettä niskaani.
En kerskaillut enää enkä nauranut. Häpeissäni vetäännyin parvesta
loitommalle ja kävin istumaan. Agnes paheksui tekoamme--! Ja nyt
minäkin heti ymmärsin, kuinka peräti typerästi olimme käyttäytyneet.
Aivan kuin vallattomat poikanulikat. Oliko koskaan nähty tai kuultu
tyttöjen tuolla tavalla ajelevan puukuormien päällä? Agnes ei millään
ehdolla olisi sitä tehnyt. Miksi olimme niin hurjia, miksi emme
ajatelleet paremmin! Nyt ehkä koko koulu joutui huonoon maineesen
meidän tähtemme. Tunsin itseni kovin onnettomaksi.
Fanny siellä yhä kehasteli ja tytöt yhä ihmettelivät. Se alkoi minua
vaivata, oikein leikkasi korvia heidän ilonsa.
Agnes selaili kirjaansa, hän ei viitsinyt enää kuunnella. Kuinkahan
olimmekaan alentuneet hänen silmissään! Minua ihan jo itketti.
En uskaltanut mennä Agnesia lähellekään. Hän näytti niin vakavalta.
Voisiko hän koskaan unhottaa tämän tapauksen? Vai pitäisikö hän

minusta nyt kaiken ikänsä huonon ajatuksen? Se pelko minua vaivasi
kuin painajainen pitkät ajat vielä jälkeenkinpäin.
En uskaltanut ottaa asiasta tarkempaa selkoa, sillä minä aina kovasti
ujostelin Agnesia; en milloinkaan voinut puhutella häntä vapaasti ja
avonaisesti niinkuin muita toveria, pysyttelin mieluummin vähän
loitompana, tai, jos lähelle satuin niin vaikenin. Eikä meistä kukaan
saanut ylpeillä siitä, että olisi päässyt Agnesin erityiseksi ystäväksi,
semmoiseksi, jolle hän sydämmensä salaisuudet olisi uskonut.
Lieneekö niitä Agnesilla ollutkaan. Meillä muilla oli jokaisella
lemmikkinsä, toisilla oli ollut jo useitakin; mutta Agnes ei semmoisista
milloinkaan puhunut. Moni lyseolainen oli pakahtua rakkaudesta
häneen, sen kyllä tiesimme, vaan ei heistä kukaan saanut pienintäkään
suosion merkkiä. Eivätkä he liioin rohjenneet lähestyä, kaukaa vaan
ihailivat ja tuskinpa otti Agnes heidän tunteitaan ollenkaan huomioon.
--Rakastuukohan Agnes milloinkaan? tuumailimme useasti
keskenämme. Ja kehen? Kuka on se onnellinen? Löytyykö yhtä ainoata
miestä, joka olisi kyllin arvokas hänelle?
Me puolestamme sitä suuresti epäilimme. Sillä hänen vertaistaan ei
voinut olla koko maailmassa, ei miestä eikä naista.
Se kuva, joka Agnesista näiltä ajoilta jäi mieleeni, on vielä nytkin niin
täydellinen, etten siinä pienintäkään virhettä tai puutetta näe. Usein
sanon itselleni: se on vaan siitä syystä, että katselin häntä viisitoista
vuotiaan kritiikittömillä silmillä, nyt jos saisin hänet semmoisena
uudelleen eteeni, niin käsittäisin hänet ehkä vallan toisella tavalla.
Mutta sitten muistan taas, että emmehän me nuoret yksin häntä näin
rajattomasti ihailleet, opettajat ja opettajattaret tekivät sitä varmaan
yhtä suuressa määrässä. Eivät he tosin meille mitään sanoneet, mutta
näimmehän sen selvästi kaikesta, heidän silmistään ja koko olennostaan,
kun he häntä puhuttelivat, jopa siitä äänestäkin, jolla hänen nimensä
lausuivat tunnilla kysymystä tehdessä.
Paria vuotta ennen meitä hän erosi koulusta, jatkaakseen opintojaan
Helsingissä. Muutamia kirjeitä saimme häneltä ensimmäisenä vuonna,

toisena emme enää ainoatakaan. Emmekä sitä ihmetelleet. Mitäpä hän
meitä muistelisi, vähäpätöisiä tyttöhepakoita, taikka meidän pientä,
mitätöntä kouluamme. Helsingissä hän oli tullut kehittyneempiin
oloihin ja intelligentimpiin piireihin, joihin hän paremmin soveltui.
Hyvin hän siellä viihtyi niin hän oli meille kirjoittanut. Ja olihan se
luonnollista. Ei hän meitä kaivannut, eikä sopinut meidän sitä
paheksia....
Emme kuulleet moneen vuoteen Agnesista mitään. Olimme lopettaneet
koulun, olimme hajaantuneet sinne, tänne. Muutamia harvoja oli enää
jäljellä entisessä koulukaupungissa.
Kerran meitä kumminkin vielä kokoontui yhteen suuri joukko. Se oli
silloin, kun minä olin morsiamena ja vietin häitä. Fannykin oli tullut
aina Helsingistä saakka, jossa hän siihen aikaan oleskeli. Ja hän se tiesi
kertoa Agnesista.
--Oletteko kuulleet jotain eriskummallisen merkillistä Agnesista? hän
kysyi kesken kaikkea, entisistä kouluseikoista puhellessamme.
--Mitä, sano, mitä?
--Hän on mennyt Pietariin, eräälle äärettömän rikkaalle ruhtinattarelle
seuranaiseksi.
--Agnes!? Agnes Pietariin, seuranaiseksi? Eihän toki! Seuranaiseksi!
--Niin, mutta ajatelkaa, ruhtinattarelle, sehän on jotain vallan toista,
kuin muu tavallinen seuranainen.
--Jos kohta! Seuranainen kumminkin ja sitten vielä--Pietarissa.
--Kuinka te olette typeriä ja pikkumaisia, nuhteli meitä Fanny.
Viitsinkö kertoakaan enempää, koska ette näy ymmärtävän mitään.
--Kerro nyt sentään.
--No, kuulkaahan sitten. Ruhtinatar on vienyt hänet mukanaan kaikkiin
Pietarin hienoimpiin ja ylhäisimpiin piireihin, yksin hoviinkin. Agnes

on kirjoittanut sieltä, että hän on kuin huumeessa, rientää yhdestä
huvista toiseen, tuskin ennättää selvitä välillä. Hänelle kun se kaikki
vielä on niin outoa, täydellistä satumaailmaa.
Nyt jäimme sanattomiksi.
--Te tietysti ette voi kuvaillakaan semmoista suuren maailman elämää?
--Emmehän me oikein voineet, täytyi se myöntää.
--Tanssiaisia, niin komeita, ettette semmoisia ole unissakaan nähneet,
oopperoita, balettia, teaatteria, konserttia, loistavia pukuja, hienointa
salonki-elämää ja niin poispäin.
Me kuuntelimme ja ihmettelimme.
--Mutta tyydyttääköhän se Agnesia ajan pitkään, kysyin vihdoin minä
hiukan epäillen.
--Josko se tyydyttää? Mikä sitten tyydyttäisi? Tietysti se tyydyttää. No,
ja täytyyhän myöntää, että Agnes olikin kuin luotu suureen maailmaan.
Siellä hän tulee herättämään huomiota.