Agnes

Agnes, by Minna Canth

The Project Gutenberg EBook of Agnes, by Minna Canth This eBook
is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Agnes
Author: Minna Canth
Release Date: December 18, 2003 [EBook #10492]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK AGNES ***

Produced by Esa Toivonen and Tapio Riikonen

AGNES
Kirj.
Minna Canth
1892

I
Hän oli minun ihanteeni koulussa. Tunnilla saatoin välistä unohtua
häntä katselemaan niin, etten tiennyt mistä puhekaan oli, kun
äkkiarvaamatta sain kysymyksen. Sävähdin punaiseksi silloin, en
osannut vastata, sain opettajalta moittivan katseen ja muistin sitten
jonkun aikaa kiinnittää huomioni häneen.
Agnesin silmiä minä varsinkin ihailin. Ne olivat suuret, ovaalin
muotoiset ja ruskeat. Pitkät, mustat ripset niitä varjostivat. Katse oli
syvä, hiukan haaveileva; siinä somasti kuvastui hienojen tunteiden
pienimmätkin väreet ja vaihtelut.
Hänen silmissään oli aina sielua ja eloisuutta. Ei niitä koskaan tavannut
uupuneina tai lamassa, niinkuin minun ja muiden tyttöjen usein olivat.
Senpä vuoksi ei häntä väsynytkään katselemasta ja ihailemasta.
Ja toden totta, kaunis hän oli! Hiviö mehevä ja valkoinen, sametin
hienoilla poskilla heleä puna. Otsan kuuleata puhtautta korottivat
mustan kiiltävät hiuskiemurat ja valkeata niskaa vasten tekivät samoin
nuo risteilevät palmikot värillisenä vastakohtana erittäin hyvän
vaikutuksen.
Mitä olisi kuitenkin kauneus yksin merkinnyt, mutta kun sen ohessa
koko hänen olentonsa oli täynnä hempeää, viehättävää suloutta,
jok'ainoa liike pehmeä ja sulava, ruumiin asento luonteva, käynti norja
ja kevyt. Ei ollut kukaan hänen vertaisensa, ei sinne päinkään.
Mutta en minä häntä ainoastaan näiden ulkonaisten ominaisuuksien
tähden ihaillut. Pian kaiketi niihin olisi kyllästynytkin, jos hän
sisällisesti olisi ollut ontto ja tyhjä, niinkuin kaunottarien useimmiten
sanotaan olevan. Mutta Agnes oli siinäkin meitä kaikkia etevämpi.
Hänen ajatuskykynsä oli selvä ja nerokas, hänen luonteensa viattoman
puhdas, hänen halunsa kehitykseen ja hyvään ylipään palava. Minusta
oli mahdoton ajatellakaan, että hän saattaisi erehtyä tai tehdä jotain
moitittavaa. Jos milloin olin kahden vaiheella enkä oikein ymmärtänyt,

mikä oli oikein, mikä väärin, kysyin aina itseltäni: kuinka menettelisi
Agnes tässä tapauksessa? Ja sitten tein niinkuin tiesin, että hän tekisi.
Enemmän minuun vaikutti Agnesin äänetön moite, kuin mikään
opettajan määräämä rangaistus. Muistanpa vielä eräänkin tapauksen.
Olimme tulleet aamulla liian aikaiseen kouluun. Kello oli vasta puoli
yhdeksän, ja yhdeksältä tunti alkoi.
--Liisi, lähtään kävelemään, ehdotti Fanny, jonka halu tavallisesti oli
kaikkeen säädyttömyyteen ja vallattomuuteen.
Minä olin heti valmis ja Annan saimme houkutelluksi mukaan.
Kävelimme jotenkin pitkälle, kappaleen matkaa tulliportista ulos.
Nauroimme, pakisimme ja taas nauroimme. Ei ollut juuri mitään
naurun aihetta, mutta sisällisen ilon ja elämänhalun täytyi jollakin
tavalla puhjeta ilmoille. Ja tietysti unohdimme sekä ajan kulun että
koulun.
Tuli puukuorma vastaan.
--Hyvä isäntä, ottakaa meitä hevoseen, me olemme niin väsyneitä,
rukoili Fanny oikein surkealla äänellä.
--Niin, ottakaa meidät tuonne kuorman päälle, emme me paljoa paina.
Hän seisahutti ja katseli meitä hymyillen.
--Ettäkö te sitten pysyisitte siellä?
--Kyllä me pysymme.
--No, nouskaahan koetteeksi.
Ylös kapusimme yks' kaks', ja tyytyväisinä kökötimme
korkeudessamme, halkojen päällä.
Taivas, kuinka se oli hauskaa!

--Ajammeko näin kaupungin läpi?
--Ajamme.
--Voi, mutta uskallammeko? kysyi Anna.
--Mekö emme uskaltaisi? Fanny heitti uhkarohkeasti päätänsä taakse.
--Tietysti uskallamme, vakuutin minä.
Hevonen astui käyden kaupungin katuja, ihmiset katsoivat meihin kuin
kummaan, mutta me pysyimme ylhäisessä asemassamme ja heitimme
heihin ylpeitä silmäyksiä.
--Mihinkä sitä ajetaan? kysyi mies.
--Rouvasväen koululle.
--Missä se on?
--Keltainen talo torin laidassa.
Hän siis aikoi kyyditä meidät koululle saakka.
--Mitähän tytöt sanovat, kun näkevät meidän ajavan puukuormalla
kouluun? Eivätköhän ihmettele?
Me nauraa tirskuttelimme, mutta koulun kohdalla koetimme näyttää
vakavilta. Emme olleet tietääksemmekään, että tämmöinen kulku oli
outoa.
Jo olimme ikkunain kohdalla. Siellä oli merkillisen hiljaista sisällä.
Heitimme syrjäkatseen sinnepäin. Taivas--he istuivat jo tunnilla!
Ylpeys katosi ja ilo kerrassa hävisi kasvoilta.
--Mitä nyt teemme? Kuinka uskallamme mennä sisään? Ja mitä
sanomme? Kuka menee ensiksi?

Hevonen oli seisahtunut portille. Surkeasti nolostuneina kapusimme
alas, emme muistaneet edes kiittääkään ystävällistä ajuriamme.
--Niin, kuka menee ensimmäisenä luokalle?
Fanny heitti päätään taakse, tempasi oven auki ja astui sisään. Minä
seurasin, vaikka en täysin yhtä uljaana. Anna sitten kolmantena, koko
lailla meitä arempana.
Yleinen huomio kääntyi meihin, jok'ainoa silmä meitä seurasi siellä,
missä koetimme sävyisästi pujottautua paikoillemme.
Sitten alkoi heti kohta ankara tutkinto, jonka jälkeen tuomio lankesi.
Tunnin aresti--niin kuului päätös. Tunnin aresti? Pyh--mitä me siitä.
Mielellään sen kärsisi tuommoisen hauskan seikkailun jälkeen.
Välitunti kun alkoi, emme enää olleet millämmekään koko
rangaistuksesta.
--Tytöt kokoontuivat ympärillemme.
--Mistä asti te ajoitte puukuormalla?
--Sieltä aina Kotkankallion luota.
--Hyvänen aika! Ja kaupungin läpi?
--Tietysti.
--Jess' siunatkoon. Eikö tullut vastaanne ketään?
--Tuli toki montakin. Piispa esimerkiksi.
--Jumala! Ja hän näki teidät?
--Näki tietysti. Mutta me emme olleet häntä huomaavinamme.
--Ajatelkaas!
--Niin, ajatelkaas!

He katsoivat toisiinsa ja katsoivat meihin, silmät suurina. Meitä
ihmeteltiin. Ja mekös siitä mielissämme.
Kilvan aloimme kerskailla uskaliaisuudestamme. Ihmiset olivat
rientäneet ikkunoihin meitä katsomaan, vastaan tulijat pysähtyivät
kaduilla,