Agnes | Page 8

ihminen, joka ei rakkauden kahleita kanna.
--Te rupeatte runolliseksi.
--J??k?? t?nne kes?ksi, neiti Werther, niin k?ymme yhdess? katselemassa seutua. T??ll? on kaunista, tied?ttek?. Ehk? sitten ymm?rr?tte, kuinka ihmiset, jotka ik?ns? ja aikansa t??ll? el?v?t, voivat hartaasti liitty? sek? toisiinsa ett? luontoon.
--Koko kes?ksi en j??. Mutta pariksi p?iv?ksi, kenties. Riippuu siit?, mink?lainen opas te olette.
--L?hdemmek? t?n? iltana jo ensimm?iselle retkellemme.
--Mihink? se olisi?
--Iloharjulle. Sinne on kolme virstaa. Kaunis n?k?ala.
--Hevosellako menisimme vai jalan?
--Kuten vaan tahdotte.
--Kuulkaa! Hankkikaa minulle satula. Me ratsastamme.
--Kyll?.
--Todella? Luuletteko saavanne t??ll? satulaa?
--Saan varmaan. Olkaa huoletta.
--Ooh, sep? hauskaa! Silloin ratsastamme joka p?iv?, eik? niin?
--Niin paljon kuin teit? vaan haluttaa.
Min? istuin syrj?ss?, Antti ei katsonut minuun p?ink??n. Tuntui kuin olisi joku kuristanut minua. Mutta eih?n t?ss? viel? ollut mit??n syyt? pelkoon. Tavallista kohteliaisuutta se vaan oli. Ei muuta.
Ei muuta! Tavallista kohteliaisuutta ainoastaan....
Anttia oli t?t? ennen aina pidetty ep?kohteliaana. Ei h?nt? siit? soimattu, hyv?ntahtoisesti h?nelle vaan naurettiin, sill? se pantiin kaikki h?nen j?r?m?isen luonteensa syyksi.
Agnesin vaikutuksesta h?n suli ja muuttui toisenlaiseksi. Ent? sitten? Olihan se vallan luonnollista. Miksi sit? ihmettelin? Ja miksi paheksuin?
Kevyesti he jatkoivat puhetta. Min? en en?? voinut niin tarkkaan seurata, sill? korvani humisivat ja k?teni v?risiv?t niin, ett? oli vaikea hallita.
--Olenpa min? lapsellinen, olenpa aika hupakko, sanoin itselleni.
Ei apua. Korvat vaan humisivat ja k?det v?risiv?t.
Viimein n?ytti Agnes huomaavan minut.
--Pikku Liisi--sin?, tietysti, teet meille seuraa t?n? iltana.
Ponnistin kaikki voimani, saadakseni ??neni levolliseksi.
--Enh?n min? osaa ratsastaa.
Jopa muisti Anttikin minua. K??ntyi koko ruumiillaan minun puoleeni.
--Se on totta, se. Kuinkas teemme sinun kanssasi, Liisi?
--Min? j??n kotiin.
Sain kuin sainkin kasvoni v??ntym??n hymyyn. Huomasivatko, kuinka tekem?ll? tehty se hymy oli, kuinka valheellinen?
--Ei, min? tied?n neuvon, sanoi Antti. Sinulle otetaan issikka.
Loin kummastuneen katseen h?neen. Niink? v?h?n h?n v?litti nyt maksusta, h?n, joka muuten oli niin tarkka?
--No, sill? tavalla! huudahti Agnes.
Mutta min? panin vastaan.
--Enh?n min? voi j?tt?? lapsiakaan niin pitk?ksi aikaa.
--Taitaa niin olla, sanoi Antti. Ik?v? kyll?. Pit?isi sinun toki kerran p??st? huvittelemaan. Mit?, jos ottaisimme kotimiehen?
--Ei se k?y laatuun. Lapset eiv?t tulisi toimeen vieraan kanssa, tied?th?n sen.
--Sille ei sitten mit??n voi.
Agnes heitti minuun nopean ja tutkivan katseen, jonka vastasin tyyneesti. H?n ei ainakaan saisi aavistaa mit??n lapsellisesta tuskastani.
--Siis meid?n t?ytyy menn? kahden, h?n sanoi. Ellei herroista joku halua l?hte? mukaan?
He halusivat useimmat ja pari nuoremmista otti huolekseen tarpeelliset valmistukset. Eih?n ollut ravintolaa Iloharjulla, t?ytyi siis vied? virkistysaineita muassaan. Ja hevosetkin he lupasivat toimittaa ynn? satulat.
Ooh, he olisivat tehneet mit? hyv?ns? siit? ilosta vaan, ett? saivat yhden illan viett?? Agnesin seurassa.
Kahdeksan aikaan he p??ttiv?t l?hte?, ett? joutuisivat perille ennen auringon laskua. Antti ja min? erosimme seurasta v?h?? ennen.
Sain heti ottaa lapset huostaani, sy?tt??, riisua ja vied? nukkumaan. Tein sen vanhaan totuttuun tapaan ja vastasin heid?n kysymyksiins? lyhyesti, hajamielisesti, ja vasta sitten kun monta kertaa olivat saman kysymyksen uudistaneet. Enemm?n kuuntelin Antin askeleita toisessa huoneessa, kuin heid?n puheitaan. H?nell? oli kiire muuttamaan toista pukua p??lleen matkaa varten. Joutuisiko ja muistaisiko h?n tulla edes sanomaan j??hyv?isi? ennen menoaan?
Sek? joutui, ett? muisti!
Istuin juuri pienell? pallilla ja pesin Lyyli?, joka paitasillaan makasi polvillani, nauraen ja jokeltaen, kun Antti tuli sis??n. En ollut h?nt? n?kevin?ni, viskasin pesusienen vesivatiin, painelin pyyheliinalla kaulaa ja katsoin tarkkaan, eik? iho ryppyjen sis?ss? punottanut.
--Ik?v??, ett? sinun nyt t?ytyy j??d? kotiin, Liisi.
Antti silitteli p??t?ni ja kumartui ylitseni.
Min? vaan tarkastelin Lyylin kaulaa.
--Olisit varmaan mielell?si l?htenyt mukaan?
--Hm--
Eik? tosiaan ollut hiukan punaisena kaula tuolla oikealla syrj?ll?? P??ni painui viel? alemmaksi, puhaltelin ep?ilt?v?? kohtaa ja pyyhin uudelleen.
--Etk?s olisi? Kuinka?
H?nen k?tens? luisui leukani alle, v?kistenkin h?n v??nsi p??ni yl?s ja katsoi minua kasvoihin.
T?ytyi vastata.
--Enp? tuosta ole mill?nik??n.
--Onko se ihan totta?
Min? koetin hymyill?. Koetinpa viel? katsoa h?nt? silmiinkin.
H?n n?ht?v?sti rauhoittui.
--Sin? olet minun oma rakas vaimoni. Aina hell?, aina k?rsiv?llinen ja aina hyv?.
Ja h?n painoi l?mpim?n, pitk?n ja pehme?n suutelun huulilleni.
Syd?mmeni heltyi ?kki?. Minun oli vaikea est?? kyyneli? nousemasta silmiini. Pyrin irti h?nen syleilyst??n.
--Lyyli raukka kylmettyy.
Mutta h?n ei p??st?nyt, ennenkuin oli viel? monet kerrat suudellut minua ja senkin j?lkeen h?n yh? uudelleen hyv?ili ja silitteli p??t?ni.
H?n oli tavattoman hell? ja syd?mmellinen, mieleni suli t?ydellisesti, en tuntenut en?? v?h??k??n katkeruutta. Mutta minun t?ytyi k??nt?? kasvoni pois, sill? kyyneleet yh? tunkivat esille.
--Ehk? sinulle onkin terveellisemp??, kun p??set ajoissa nukkumaan. Ja kuulehan, me ratsastamme t??lt? ohitse, niin saat sin?kin n?hd? meit?. Pid? varalta, noin nelj?nnestunnin kuluttua me ainakin olemme jo liikkeell?.
--Kyll?.
--Niin, hyv?sti nyt.
Viel? pari suutelua, ja sitten h?n l?ksi.
Annoin kyynelten nyt juosta valtoinaan. Min? hupsu! En tiet?nyt, miksi itkin, en oikeastaan ollut pahoillani en??, en pelj?nnyt mit??n Antin suhteen, enk? mill??n muotoa olisi tahtonut h?nt? j??m??n huviretkelt? pois. Ei, oman lapsellisuuteni min? vaan itkin pois.
Tuntui niin helpottavalta ja hyv?lt?, Lyyli nauroi ja huiski k?si??n, en voinut olla h?nt? hellittelem?tt?. Puristin niin rintaani vasten, ett? h?nen t?ytyi kirkua. Kuinka h?n oli l?mmin ja pehme?! Vedet kuivuivat silmist?ni, min? nauroin ja jokeltelin kilpaa h?nen kanssaan.
Laskin h?net vuoteelle ja peitin. H?n oli vallaton, riehkasi ilosta, potki peitteen pois ja nosti pienet py?re?t jalkansa pystyyn.
--Oletkos hiljaa, sin? veitikka, oletkos hiljaa--?s?s!
Ja vaikka min? olin h?nt? toruvinani, min? kuitenkin riehuin mukana, enk? malttanut lopettaa, vaikka kyll? pelk?sin, ett?