Agnes | Page 9

h?n mahdollisesti valpastuisi eik? p??sisi uneen kiinni koko y?n?. Mutta kun h?n oli niin ihmeen herttainen, ja niin soma siin? valkoisessa paidassaan, oikea semmoinen pikkuinen paitaressu, niin eih?n saattanut, ei mill??n tavalla olla h?nt? pudistelematta, suutelematta, hyv?ilem?tt?.
Omaa hupsuuttani samalla ihmettelin. Enk? ?sken ollut syytt? aikojani ihan alakuloisena ja masentuneena? Ja minulla kuitenkin oli hyv?, uskollinen mies, vakava ja luotettava ja toimelias, ettei monella h?nen vertaansa. Sitten n?m? terveet, hauskat lapset--kuinka saatoin olla niin kiitt?m?t?n ja niin hassu? Ei se en?? milloinkaan tapahtuisi, sen nyt pyh?sti lupasin itselleni.
Mutta oli kait nelj?nnestuntia jo kulunut? Ikkunassahan minun pit?isi olla.
--Nyt lopetetaan, Lyyli, ei saa nauraa en??. Pane simm? kiinni, ja nuku!
H?n kipristi ne umpeen, kipristi niin, ett? nen?nypykk? meni yhteen kippuraan, yl?huulikin v??ntyi yl?s ja nelj? valkoista helmihammasta paistoi esille. En voinut hallita itse?ni, t?ytyi viel? painaa huuliani tuota avonaista suuta vasten.
Mutta sitten herkesin totiseksi, peittelin h?net huolellisesti ja suoristin selk?ni.
--Nuku kiltisti, lapseni.
H?n k??nsi p??ns? syrj??n, ja painoi poskensa tyynyyn. Min? poistuin.
Salin ikkunassa sitten istuin ja odottelin ratsastajia. Eik? siin? kauvan tarvinnut odottaakaan ennenkuin kavioiden kopse alkoi kuulua ja he ilmestyiv?t kohdalle. Heit? oli kymmenkunta herraa, Agnes oli ainoa nainen joukossa. Vaan sit? h?n ei n?ytt?nyt haikailevan, siell? miss? h?n suorana ja ryhdikk??n? istui ratsunsa selj?ss?. Uljaasti h?n kantoi p??t??n, vartalon piirteet osoittivat j?ntevyytt? ja notkeutta, pitk?n ratsupuvun liepeet liehtoivat vapaasti hevosen lanteita.
He pid?ttiv?t hevosiaan, tarkastelivat ikkunoita ja ?lysiv?t minut. Agnes heitti lentomuiskuja, Antti paljasti p??ns? teeskennetyll? juhlallisuudella ja muutkin herrat tervehtiv?t iloisesti. Min? hymyilin, ny?kk?ilin vastaan mink? enn?tin ja huusin: "onnea matkalle!" Sitten he taaskin antoivat hevosten menn? ja niin katosivat pian n?kyvist?ni.
Enk? min? tuntenut hivent?k??n harmia, saatikka ett? olisin ollut mustasukkainen ja kateellinen. P?invastoin soin mielell?ni Antille t?m?n huvin ja toivoin, ett? h?n muuttaisi ajatuksiaan Agnesista ja huomaisi vihdoinkin h?nen hyv?t puolensa. Niin kumminkin vakuutin itselleni.

V
Siell? oli tosiaankin hauska, kertoi Antti seuraavana aamuna. Vahinko ettet sin? ollut mukana.
--Te viivyitte my?h??n?
--No, kun tulimme vasta viiden aikaan aamulla takaisin. En ymm?rr? kuinka se aika niin luiskahti. Olimme kaikki niin iloisella ja vapaalla mielell?, ett? tuskin maltoimme viel? silloinkaan l?hte?.
--Oliko siell? kaunista?
--Erinomaisen kaunista. En muista Iloharjulla koskaan olleen niin kaunista kuin nyt. Ilma oli selke?, ei tuullut ei niin hivent?; ja auringon laskiessa oli vallan ihmeellisi? kajastuksia.
--Ent? noustessa?
--Sit? emme en?? niin tarkanneet--Antti k?vi hiukan h?milleen. Emme tulleet niin tarkanneeksi, kun istuimme siell? Agnesin kanssa penkill? ja puhelimme.
Min? en aivan heti jatkanut. Katselin sanomalehte?, jonka poika juuri oli tuonut. Ja sit? katsellessani kysyin noin niinkuin sivumennen ja teeskennetyll? v?linpit?m?tt?myydell?:
--Ja mit? sin? nyt pid?t Agnesista?
--Hm.... En osaa viel? oikein sanoa. Min? otan h?nest? selv?? ensin.
Ettek? ihastuneet h?neen kaikki?
--Eih?n toki sent??n ... vaikka t?ytyy my?nt??, ett? h?n on tavattoman--
--Tavattoman vieh?tt?v??
--Vieh?tt?v? ja ?lyk?s. Niin--meill? on muuten aikomus menn? purjehtimaan t?n??n edell? puolen. Tulet kai sin? mukaan?
--Tokkohan min? viitsin.
--Mink?t?hden et viitsisi? Tule nyt sent??n virkistym??n sin?kin.
H?n ei l?hesmainkaan pyyt?nyt niin innokkaasti kuin olisin odottanut. Siit? syyst? oli ??neni v?h?n katkera, kun yh? sanomalehte? tutkien vastasin:
--Ei siell? minua kumminkaan kaivata.
--No, Liisi?
Antti tuli luokseni ja koetti katsoa minua silmiin.
--Mit? tuo merkitsee? h?n kysyi ja hymyili.
Minua h?vetti. Viskasin sanomalehden pois k?sist?ni ja lankesin h?nen kaulaansa.
--Ei mit??n, Antti. Ei se mit??n merkitse.
--Pelk?sin jo, ett? rupeisit luulevaiseksi.
--Hyi sinua! Milloinka olen ennen ollut luulevainen?
Ja min? painoin kasvoni h?nen rintaansa kiinni, ettei h?n n?kisi, kuinka punastuin.
Antti hyv?ili poskeani.
--Ei, sit? min?kin. Eth?n sin? toki ole niin tyhm?.
Mutta min? en p??st?nyt h?nt? viel? irti. Mik? kummallinen tunne lienee minut ?kki? vallannut, en semmoista viel? koskaan ennen ollut kokenut. Olin aina ollut hiljainen, levollinen, tasainen. Nyt riipaisi minut intohimoinen, outo voima.
Kiedoin k?teni tiukemmin h?nen kaulaansa, puristin h?nt? rajusti syliini, upotin silm?ni syv?lle h?nen silmiins?, olin tykk?n??n pois suunniltani.
--Antti--puheeni oli v?risev??, katkonaista kuisketta, levotonta huohotusta. Antti--pid?tk? sin? minusta, rakastatko sin? minua, sano! Etk? koskaan, koskaan minua unhota--min? en sit? kest?isi, kuule, min? en sit? kest?isi. Tulisin varmaan hulluksi--voi, Antti, sin? et saa sit? tehd?--
--Mutta, Liisi, mit? ihmett??
H?n kummastui ja koetti irroittaa minua.
--Jopa nyt! Kuka uskoisi--
Rauhallisena ja viile?n? h?n vastasi tuskalliseen hellyyteeni.
--El? ole lapsellinen. Pid?nh?n min? sinusta, kuinkas muuten.
--Onko se ihan totta, ett? pid?t? Ett? rakastat niinkuin ennenkin? Eth?n sin? velvollisuudesta vaan ole minulle uskollinen, Antti? Eth?n? Eih?n se ole pakosta?--Sano, jos olisit vapaa, jos saisit uudelleen valita, ottaisitko minut? Antti, vastaa rehellisesti, minuako vaan haluaisit omaksesi.
--Kuule, Liisi, t?m? alkaa minua vaivata.
--Miksi et vastaa?
--Siksi, ett? kysymyksesi on niin per?ti j?rjet?n.
H?nen kylmyytens? loukkasi minua. K?teni laukenivat ja putosivat hervottomana alas. Min? k??nnyin pois, menin takaisin tuolilleni istumaan ja otin sanomalehden j?lleen k?teeni.
--Mik? sinulle on tullut, Liisi? Eth?n ole milloinkaan ollut tuommoinen?
En virkkanut mit??n, vereni viel?kin kuohuivat, lehti rypistyi sormieni v?liss?. Mutta yht?kaikki kuului ??ni povessani, joka sanoi, ett? h?n oli oikeassa, ett? k?yt?kseni oli ollut tavaton ja kummallinen. Koetin sen vuoksi taltuttaa mielt?ni, mink? voin.
Antti katsoi kelloaan.
--Nyt on aika l?hte?. Tuletko mukaan?
Kestin hetkisen sis?llist? taistelua, ennenkuin hiljaisella ??nell? vastasin.
--Tulen.
--Menemme sitten hakemaan neiti Wertheri?. H?n odottaa.
Huomasin, ettei h?n tahtonut voida sit? aivan huolettomasti sanoa. Mutta sen ep?r?imisen vaikutti ehk? minun ?skeinen mielenpurkaukseni. H?n varmaan