Agnes | Page 7

sin? puhut kuin lapsi!
H?n pudisteli p??t??n ja nauroi yh?.
--Kuule, etk? sin? hirve?sti kadehdi tuota kissaasi, joka makaa tuolla uunin nurkassa? Katsopas, kuinka se on tyytyv?inen el?m??ns?, hyrr?? silm?t ummessa, ilman huolta ja murhetta, eik? kaipaa mit??n maailmassa, kun vaan saa ruokaa ja l?mmint?. Sill? on t?ydellinen mielen rauha!
Minua v?h?n harmitti.
--Kissa on kissa ja ihminen on ihminen.
H?n nousi ja tuli luokseni.
--Loukkaannuitko sin??
Vieh?tt?v? katse kohtasi silm??ni ja sai minut heti hyv?ksi j?lleen.
--No, kas niin, eth?n sin? toki tyhj?st? suutu. Mutta nyt min? teid?t j?t?n t?ll? kertaa.
--Tapaammeko viel? toisiamme?
--Aivan varmaan. Toivon saavani viel? paljon nauttia teid?n seurastanne. Vai kuinka, herra Reijola?
H?n ojensi pienen, valkoisen k?tens? ja Antti sulki sen omaansa. Miksi minusta tuntui, ett? h?n piteli sit? liian kauvan?
--Tuletteko huomenna juhlap?iv?lliselle? kysyi Antti.
--Luultavasti, h?n vastasi.
--Siell?h?n sitten tavataan.
Tarpeettoman suurta kohteliaisuutta Antti h?nelle osoitti, kun saattoi h?nt? aina portaille saakka. Ja palattuaan h?n viel? ikkunasta katseli h?nen j?lkeens?.
--Mit? pid?t h?nest??
Antti ei heti vastannut.
--Eik? h?n ole hurmaava?
--Hurmaava? H?n? Kevytmielinen koketti h?n on. On turmeltunut ja nautinto-himoinen.
Kummallista--min? kuuntelin tuota mielell?ni. H?nen soimauksensa oikein hiveliv?t korviani. Mutta omatunto pakotti minua kuitenkin puolustamaan Agnesia.
Kerroin kuinka ideaalinen h?n ennen oli ollut koulussa.
--Ja pohjalta luulen h?nen nytkin olevan hyv?n, vaikka onkin joutunut pahojen vaikutuksien alaiseksi, sanoin viel? lopuksi.
--Turhamainen h?n on ja vallanhimoinen. Tahtoo tehd? miehet kaikki orjikseen. Eik? ollut h?nell? ihailijoita ymp?rill??n siell? juhlakent?ll?kin?
--Olihan niit?.
--Sen arvaan.
--Mutta, Antti, mink? h?n sille voi, ett? kaikki h?neen ihastuvat ja antaantuvat h?nen orjikseen?
--H?n voisi sen est??, jos tahtoisi, mutta h?n ei tahdo--siit? olen vakuutettu.
Antti tarttui kirjoihinsa enk? min? uskaltanut h?nt? en?? h?irit?.

IV
Juhlap?iv?llisiss? sitten taaskin n?imme Agnesia. H?n oli siell? suuressa seurassa kuin ruhtinatar omassa valtakunnassaan.
Koetin tutkia h?nen pukuaan, tuota kumman kummaa pukua, joka n?ytti yksinkertaiselta, vaatimattomalta ja kuitenkin ehdottomasti erottui kaikkien muiden puvuista. Se oli luullakseni jotain foulardin tapaista villakangasta, vaalean kellert?v??, ep?m??r?ist? v?ri?, reunusteltu pitseill? ja silkkinauhoilla. Mutta kuinka sirotekoinen, kuinka hieno ja aistikas, kuinka luontevasti se mukautui h?nen vartaloonsa, ja kuinka se korotti h?nen kasvojensakin kauneutta! Puku soveltui h?nelle ja juuri h?nelle yksinomaan niin hyvin, ettei voinut ajatella sit? kenellek??n muulle. Kaikessa n?enn?isess? viattomuudessaan se oli kuin olikin valio, taidolla ja tarkkuudella laitettu h?nen ruumiillisia etujansa esille tuomaan.
Ja Agnes oli "chic", h?n veti maneetillisella voimalla kaikkien silm?t puoleensa. H?ness? oli el?m??, mielen intoa, tunteita ja h?n her?tti niit? muissa ymp?rill??n. Ei osannut kukaan yll?pit?? niin s?ken?itsev?? keskustelua kuin h?n. J?yk?t, tahmeat luonteet sulivat h?nen l?heisyydess??nkin, iloisuus syttyi riipasi mukaansa vakavimmatkin ja vapautti heid?t huomaamattaan tavallisista konventionin siteist?. N?in vanhojen harmaap?idenkin l?mpenev?n ja loistavan mieltymyksest?.
Siell? oli el?m?? heid?n kulmallaan ja siell? oli iloa. Mutta sit? synkemp?? ja hiljaisempaa oli salin muissa osissa. Teki masentavan vaikutuksen, kun k??nsi silm?ns? Agnesista meihin muihin. En viel? milloinkaan ollut huomannut, kuinka k?mpel?it? ja tympeit? me todellakin olimme. Ja kuinka tarantekoisia meid?n vaatteemme, kuinka mauttomia! Tuolla l?heni nelj? vanhaa naista talrikkineen paistivatia, toinen toisensa per?st?, kaikki pitki?, kaitoja, synkki?, totisia, mustissa, vanhanaikuisissa, lattiaa viilt?viss? leningeiss?; mustat harsot riippuivat p??laelta alas hartioille ja hartioilta taas valuivat suuret mustat saarlikauhtanat aina helmoihin saakka. Olivatko haamut haudan syvyydest? j?tt?neet hiljaisen leposijansa, l?hte?kseen veroittamaan el?vien paistivatia?
Mutta tuollahan sen sijaan oli nuoruutta. Pulleaposkisia, tanakoita tytt?j?, ja paksuja, jykevi? nuoria miehi?, jotka uskalsivat sent??n puhella kesken??n, jopa v?h?n nauraakin aina v?lill?. Min? tunsin heid?t, tiesin, ett? he kaikki olivat kunnon tytt?j? ja kunnon nuorukaisia, eteenp?in pyrkivi? ja ty?h?n kykenevi?. Minun t?ytyi muistuttaa sit? itselleni, sill? heid?n ??nens? ja puhetapansa soi nyt korvissani raa'alta, ja heid?n esiintymisens?, koko ulko-asunsa oli mielest?ni ep?hienoa, kauneutta vailla. Se minua kiusasi.
--Liisi--kuului Agnesin ??ni sielt? herraparven sis?st?.
H?n kurotti p??t??n n?hd?kseen minua, pikku olentoa, joka istuin nurkassa heid?n takanaan ja s?in hyytel??.
--Me l?hdemme verannalle kahvia juomaan, tule mukaan.
Laskin talrikkini pois ja seurasin heit?.
Joku herroista tarjosi Agnesille papyrossia. H?n otti. Min? hytk?hdin, sill? luulin h?nen vaan piloillaan viev?n sit? huulilleen. Mutta nauruni taukosi siihen paikkaan, kun Antti antoi h?nelle tulta. Niin--Antti tosiaankin sen teki,--piteli huolellisesti tikkua siksi, ett? papyrossi hyvin syttyi, ja katseli sitten n?ht?v?ll? mieltymyksell?, kuinka somasti Agnes suipenti huuliaan puhaltaessaan savua ulos.
Olin kuin el?v? kysymysmerkki. Kuinka saattoi Antti hyv?ksy? yhdelle sit?, jota h?n ei toiselle olisi milloinkaan maailmassa sallinut?
Eip? tullut kysymykseenk??n, ett? minulle olisi kukaan papyrossia tarjonnut, yht? v?h?n kuin min?k??n olisin ottanut.
He jatkoivat salissa alkamaansa puhetta.
--Vai niin te luulette, ett? meiss? on nurkkapatriotismia?
--Suuressa m??rin.
--Mutta olisiko siin? mit??n pahaa? kysyi Antti. Ihmisen tuleekin aina syv?sti juurtua kotiseutuunsa, rakastaa hellimm?ll? sukulaisrakkaudella sen paikan luontoa, jossa h?n tuntee joka kiven, joka pensaan ja m?tt??n, johon nuoruuden muistot h?nt? sitovat ja jossa h?n on yst?vyydess? kaikkien, yksin hevosten ja koirienkin kanssa. Semmoinen suhde antaa tukea koko h?nen el?m?lleen, se on l?hde, josta sitten uhkuu rakkautta avarammallekin, kansaan, is?nmaahan. Mutta sille te, neiti Werther, ette osaa panna arvoa.
Agnes hymyili, veteli savuja ja katseli yl?s taivasta kohti. Antti odotti vastausta.
--Vai kuinka? Ehk? tunnette sent??n kaipuuta?
--Ei, ei.
H?n nauroi ja pudisteli p??t??n.
--Min? tahdon olla vapaa kuin taivaan lintu. Juurtua johonkin maapilkkuun? Kiinty? siihen tunteillaan, syd?mmell??n? Herra varjele, seh?n olisi kauheata henkist? vankeutta.
--Jota k?rsii mielell??n, neiti Werther. Onneton se