kantaen,
jonka ohessa lampaat määkien seurasivat häntä ja hyväillen päillään
sivelivät hänen kättänsä, muut paimenet seisahtuivat katsomaan hänen
sivumenoaan; olisitpa luullut näkeväsi yksitoista tähteä Jooseppia
kumartamassa. Ja kun hän illan tultua kaivolla, voimalla enemmällä
kuin hänen ikäisellään tavallisesti onkaan, nosti raskaan kiven pois ja
juotti karjalaumoja, silloin naiset unhottivat täyttää ruukkunsa ja
sanoivat keskenään: "Hän on kaunis kuin hänen isänsäkin oli," ja
miehet lisäsivät: "hänestä tulee urhoollinen kuin hänkin oli."
NELJÄS LUKU.
Kiitollisuuden osoitus.
Aikaa oli kulunut siitä päivästä kun Halima vei rikkaan Mansurin
perillisen kanssansa erämaahan. Omar oli viisitoista-vuotias tietämättä
vielä syntynsä salaisuutta. Useammin kuin kerran oli hänen toveriensa
nenäkkäät pilapuheet antaneet hänen tuntea ettei hän ollutkaan
beni-ameur ja että hänen suonissaan liikkuva veri ei ollut yhtä puhdas
kuin Abdallahin. Mutta vaikka Omaria kutsuttiin pieneksi kauppiaaksi,
ei kukaan heimokunnassa sentään tiennyt kenenkä poika egyptiläinen
oli; itse hän luuli olevansa orpolapsi, jonka Halima hyvyydestä oli
ottanut luoksensa ja jonka osa tuli olemaan erämaassa eläminen kaiken
elinajan.
Eräänä iltana kun veljekset tulivat kotiin arolta, heitä hämmästytti kun
teltin oven edustalla näkivät komeasti satuloittuja kameeleja ja näiden
edessä korealla ratsuvaipalla huolitetun hevos-aasin, jota valkeaksi
puettu neekeri piti kiini.
-- Mistä tämä hevosaasi tulee ja kuka on sen isäntä?
-- Se on isäsi hevosaasi, vastasi orja, joka kasvoista helposti tunsi
Mansurin pojan; me olemme tulleet tänne Djeddahista sinua
noutamaan.
-- Kuka siis isäni on? kysyi egyptiläinen, mielenliikutuksella mitä
vilkkahimmalla kasvoissansa.
-- Isäsi, vastasi neekeri, on rikas Mansur, ruhtinas Djeddahin
kauppiasten joukossa ja Egyptin poikain sulttaani. Ei yhtään
tavarapakkaa, olkoon iso tahi pieni, tule ankkuripaikalle eikä mene
kaupungin kolmen portin kautta ulos, jota ei ensin hänelle tarjota ja
jonka kanssa hän ei menettele miten tahtoo ja hyväksi näkee.
Yambossa, Suez'issa, Khartum'issa, Kairossa isälläsi on suuri joukko
orjia jotka hoitavat hänen asioitaan. Ja niin suuri on hänen rikkautensa,
että hänen palvelijansa eivät kysy hänen ajatustaan mistään asiasta joka
ei nouse sataantuhanteen piasteriin.
-- Oi isäni, missä olet? huusi nuorukainen, samassa telttiin syöksähtäen.
Kiitetty olkoon Jumala, joka on antanut minulle rakkauttani niin
ansaitsevan isän!
Ja hän heittäysi Mansurin syliin hellyydellä joka ihastutti vanhaa
kauppiasta ja saatti kunnon Haliman syvästi huokaamaan.
Huomen-aamulla lähdettiin, beduiini-naisen suureksi suruksi, matkalle
Djeddahiin. Hän oli kovin murheissaan siitä kun hänen täytyi erota
tästä lapsesta jota hän niin monta vuotta oli rakastanut ja hoitanut.
"Hyvästi, poikani, sinä joka olet minusta poikaakin rakkaampi,"
nyyhkytti hän, ylenmäärin itkien ja hyväillen häntä. Omar oli
rohkeampi. Hän erosi äitistään iloisena kuin vanki joka saa vapauden ja
rikkauden yhtä haavaa jällensä. Abdallah saatti veljeään aina
kaupunkiin asti. Niin oli Mansur tahtonut. Näyttää beduiinille mikä
arvo seuraa rikkautta kaupungissa semmoisessa kuin Djeddahissa ja
kuinka äärettömästi tämä arvo korottaa kauppiaan ylemmä erämaan
paimenia, antaa hänen huomata kuinka hänen äitinsä ja hänen itsensä
tulis arvata heitänsä erinomaisen onnellisiksi saamasta viidentoista
vuoden kuluessa rakastaa ja palvella Omaria, tämä oli Mansurin laatu
maksaa kiitollisuus-velkansa. Vasta toisellapa puolen hautaa rikas
huomaakin hulluutensa ja turhamielisyytensä.
Djeddahiin tultua laski Omar ihastuksensa oikein valloillensa. Hän oli
syntymämaahansa palannut maanpakolainen. Kaikki ihastutti häntä:
ahtaat kadut isoine kivihuoneuksineen, satama, jossa sokeriastioita
laivoista purjettiin, kahvisäkit, pumpulipakat, kirjava, basaariin vievillä
kaduilla liikkuva väestö; turkkilaiset, syrialaiset, greikalaiset,
arabialaiset, persialaiset, hindut, neekerit kaikkia vaiheväriä, juutalaiset,
pyhiin-vaeltajat, dervishit, kerjäläiset, komeasti satuloituilla
hevosaaseilla ratsastavat rikkaat kauppiaat, aasin-ajajat jotka ohjista
taluttivat eläimiään, joiden seljässä istui suuriin mustiin mantteleihin
peittäyneitä naisia kuin kummituksia joista vaan silmät olivat
nähtävänä, kameelin-ajajat jotka kiljuen vaativat väkijoukkoa edestään
siirtymään, röyhkeän- ja uhkaavan-näköiset, kirjotaotuista
sota-aseistaan ja liehuvasta fustanellastaan ylpeilevät arnautit;
rauhalliset tupakoitsijat jotka, jalat ristissä aliansa, istuivat kahviloiden
ulkopuolella, markkinoille vietävät orjat, -- kaikki nämät olivat
Omarille paratiisi ihanampi kuin hän vielä oli unissaankaan nähnyt.
Tämmöisessä paikassa mitä kävi myöminen, mitä kaikkea ostaminen!
Eikö ollut hän jo matkalla tänne isältään oppinut mitä mikin kalu
maksoi? Eikö hän jo tietänyt taksaa jonka mukaan kaadin
lahjomattomuuden, sheikien arvelukset ja itsepä pashankin
omantunnon sai ostaa?
Erään ahtaan ja synkän kadun päässä tultiin Mansurin kartanoon.
Huoneus oli ulkoa halvan-näköinen; kadulle näkyi vaan pimeä
kellarikerta; muutamat pitkin kalkittuja seiniä ripustetut kahilamatot
olivat sen ainoa koristus. Mutta ensimmäisessä kerrassa, jonka akkunat
olivat varustetut visusti ummistetuilla peitteillä, aurinkoa ja uteliaita
silmiä vastaan, oli suuria loistoisia huoneita, joiden lattiat olivat
peitetyt turkkilaisilla matoilla ja joiden seinä-vierustoilla oli
hopeakirjaisella sametilla peitettyjä turkkilaisia sohvia. Tuskin olivat
matkustajat ennättäneet yhteen näistä huoneista istua kun jo heidän
eteensä asetettiin siseleerattu pöytä täynnä maljoja, jotka sisälsivät
hedelmä-hyytelöitä mitä valituimpia. Sillä aikaa kun toinen orja valoi
ruusuvettä Abdallahin käsille ja ojensi hänelle kultahipsuilla
reunustetun salvetin, poltteli toinen suitsutetta Mansur-vanhuksen
edessä, joka käsillään löyhytteli tätä hyvänhajuista savua partaansa ja
vaatteisinsa. Sitten tuotiin kahvia pienissä kiinalaisissa kupeissa
kultaisilla, reijitellyillä vatiloilla. Kahvin jälkeen tarjottiin imannetta
sorbettia, orvonkukkain ja granaatti-omenain mehusta tehtyä. Lopuksi
sytyttivät pienet neekeripojat, tulipunaisissa vaatteissa ja oikein peitetyt
rannerenkailla ja kaulaketjuilla, kolme pitkää jasmiini-piippua, jotka he
ojensivat itsekullekin seurassa, jonka perästä kaikki kolme istuivat
lattialle.
Kauan nyt tupakoittiin sanaakaan virkkamatta. Mansurin mieltä hyvitti
se ilo jonka hän näki poikansa kasvoissa ja se ihastus jonka hän luuli
keksivänsä Abdallahin silmissä.
Continue reading on your phone by scaning this QR Code
Tip: The current page has been bookmarked automatically. If you wish to continue reading later, just open the
Dertz Homepage, and click on the 'continue reading' link at the bottom of the page.