Abdallah eli nelilehtinen apila | Page 7

ja maapiirin valtakuntaa, että tämä oppisi
tuntemaan totisen ja varman tieteen. Isiensä jumalanpalveluksessa
kasvatettu Azarin poika kunnioitti ja palveli tähtiä. Kun yö oli peittänyt
hänet varjoihinsa, hän sai nähdä tähden ja huudahti: "Katso, minun
herrani!" Tähti katosi, ja hän sanoi nyt: "Ne eivät ole mieleeni jotka
katoavat." Kuu nousi ja Abrahami sanoi: "Katso, minun herrani!"
Mutta sen mentyä alas huusi hän: "Ellei minun Herrani olis johdattanut
askeleitani, olisin eksynyt." Hän näki auringon nousevan ja sanoi:
"Tämä on minun herrani, tämä on paljoa isompi!" Mutta auringon
laskettua huusi hän: "Oi kansani, minä olen syytön siihen
epäjumalanpalvelukseen, jotas harjoitat."[16] Azarin poika oli
käsittänyt että taivaankannella kiertävät tähdet ilmoittavat ylintä
hallitsevaa kättä, niinkuin jalanjäljet hiedassa ilmaisevat että vaeltaja
on siitä kulkenut.
Tosi moslemin tavoin tuskin oli Abraham totuuteen jälleen palannut,
ennenkuin hän löi rikki kansansa epäjumalat, säästäen Baalia

ainoastaan, jonka kaulaan hän ripusti hävityksen kirveen. Ja kun tästä
vimmastuneet kaldealaiset kysyivät häneltä kuka oli ollut niin rohkea
että oli tuolla lailla menetellyt heidän jumaliansa kohtaan, sanoi
Abraham: "Se on Baal; kysykäät häneltä vaan, kyllä kuulette vastaako."
-- "Ei jumalankuva vastaa:" huusivat kaldealaiset, ja he sanoivat
keskenään: "Sinä olet jumalankieltäjä." Mutta kukapa voi valistaa niitä
joilla on silmät eivätkä näe? Itse totuuskin on valkeus joka heitä
sokaisee. Vimmoissaan siitä kun näki lapsen voittaneen hänet, heitätti
Nimrod, kaldealaisten kuningas, Abrahamin palavaan pätsiin. Turhaa
julmuutta! Hän se iankaikkinen antaa elämän ja kuoleman. Jumalan
käskystä tuli vaan kulutti nuot uskottomat. Abrahamille muuttui rovio
vihannaksi niityksi ja häntä peittävä liekki virvoittavaa siimestä
antavaksi pensaaksi. Näin Herra korottaa vanhurskaan ja lannistaa
kopean.
Kukapa voinee kertoa kaikkia niitä pyhiä legendoja joita koraani ja
muinaismuisto on meille säilyttänyt! Ne ovat lukuisammat ja
ihanammat kuin tähdet kesäisellä taivaalla, Hafiz kertoi niitä niinkuin
hän ne oli esi-isiltään perintönä saanut, ja Abdallah jutteli niitä jälleen
samalla hartaudella ja samalla uskolla. Niissä oli Taavitti, aseseppä
kuningas, jonka Jumala opetti takomaan teräksisiä sota-asuja suojaksi
oikeauskoisille; niissä oli Salomo, jolle Jumala teki tuulet, linnut ja
henget alamaisiksi; niissä oli Balkis, Saban kuningatar: kultaisella ja
hopeaisella, hohtokivillä ympärinsä koristetulla valtaistuimellaan istuva,
ottaa hän vastaan kuningas Salomon kirjeen, jonka lintu tuopi hänelle;
hän suutelee tuota sinettiä joka panee saatanan vapisemaan, ja menee
Mahometin uskoon tämän viisahimman kuninkaan kehoituksesta. Entä
vielä sotijat luolassa jotka, uskollinen koira El-Rakim jalkain juurella,
nukkuivat kolmesataa vuotta totuuden valtakunnan odotuksessa! Entä
pyhä naaras-kameeli, jota kallio elättää, kun Saleh tahtoo vaientaa
thalmuditien heikkouskoisuuden! Milloinpa lienee Jumala väsynyt
tekemästä ihmeitä uskollistensa avuksi?
Kaikissa näissä ihmeellisissä kertomuksissa, joita tekis mieli alinomaa
kuulla uudestaan juteltavan, oli erittäinkin yksi jota Halima usein käski
poikansa uudestaan kertoa: se oli historia Joobista, tästä hurskaasta
Jumalan palvelijasta, joka tuskainsa ylimmillään ollessa kääntyi

Jumalan puoleen. Turhaan suostui hänen vaimonsa, joka ei kauemmin
jaksanut nähdä hänen kärsimistänsä, että Joob palvelisi Eblistä
saadaksensa kadonnut onnensa jälleen. Joob ei myöntynyt ottamaan
apua tuolta kirotulta kädeltä. Jos hän tunkiolle pystytti toukkain
kalvaaman ruumiinsa, hän sen teki huutaakseen Herralle tätä
hellyttävää rukousta, joka pakoitti Jumalan armahtamaan onnetonta:
"Kova onni lyö minut maahan, mutta sinä olet laupiaampi kaikkia jotka
laupiutta osoittavat."[17] Ihanat sanat, jotka vaan oikeauskoinen taisi
lausua.
Hafiz oli oikeauskoinen, mutta myös oli hän beduiini, heimokunnastaan
ylpeilevä, ruutinhajua ja taistelua rakastava sotija. "Muista, poikani,"
sanoi hän usein Abdallahille, "muista mitkä etuisuudet profeeta on
meille valloittanut, joita meidän tulee puolustaa viimeiseen
verenpisaraan asti. Tehdäksensä elämämme helpoksi ja suloiseksi on
Jumala antanut meille yrttitarhoja, puroja, lukemattomia karjalaumoja,
durrhania ja daadelipalmuja. Tehdäksensä elämämme kunniarikkaaksi
on hän antanut meille jalon veren, maan jota ei koskaan ole valloitettu,
vapauden jota ei yksikään valtija ole tahrannut. Me olemme erämaan
kuninkaita. Käärelakkimme ovat meidän diadeemamme, telttimme ovat
meidän hovilinnamme, miekkamme ovat meidän linnoituksemme,
Jumalan sana on meidän lakimme. Isäsi kaatui taistelussa; hän on
marttyri. Esi-isistäsi on, paitse yhtä joka sattumuksesta kuoli teltissä,
kolme kaatunut erämaassa miekka kädessä. He osoittavat sinulle tien
jota sinun tulee noudattaa; he ovat ymmärtäneet näiden jumalallisten
sanain merkityksen: Jotka uhraavat henkensä täällä alhaalla tulevaisen
elämän vuoksi, ne kilvoittelevat Jumalan tiellä. Joka taistelee uskonnon
puolesta, hän kaatukoon tahi voittakoon, sille annamme suuren
palkinnon. Nykyisen elämän nautinto on lyhyt. Tulevainen elämä on
tosi hyvä niille jotka Jumalata pelkäävät."[18]
Oletko nähnyt sotahevosta, kun se torven äänelle kuopii hietaa
kaviollaan ja purskuttaa tulta sieramistaan? Semmoinen oli Abdallah
kun Hafiz hänelle taistelusta puhui; hänen sydämensä löi, hänen
silmänsä säihkivät, hänen poskensa leimahtivat tulipunaisiksi: "Oi hyvä
Jumala," huusi hän, "suo kohta minun vuoroni tulla, suo minun
musertaa uskottomat ja tee minut mahdolliseksi kuulumaan siihen

kansaan johonka kuulun."
Kuinka ihana hän oli tämä erämaan poika! Olisittepa nähneet hänet
pitkässä sinisessä kaapussaan hihnapalmikko vyöllä, kymmeneen
kertaan kiertävä hänen ohimoltaan! Pitkät mustat kiharat varjosivat
hänen kasvojaan, rippuen hänen kaulallaan. Kaapun päähineen alta
vilkahteli hänen silmänsä kiillolla lauhkeammalla kuin on sinertävästi
kimelteleväin kiertotähtien kiilto jotka taivaalla tuikkivat. Keihäs
kädessä, jonka varsi pitkin pituuttaan oli hopealangalla kierretty ja
jonka kärki välkkyi kuin miekanlape, astui hän verkalleen, suloisesti
kuin lapsi ja vakaisesti kuin mies, harvoin puhuen, ei koskaan nauraen.
Kun hän laitumelta palasi, pieniä karitsoita kaapunsa helmassa