Abdallah eli nelilehtinen apila | Page 9

Beduiinin kasvot ei kumminkaan olleet
vähääkään muuttuneet; kaiken tämän ylellisyyden keskellä oli hän yhtä
vakainen ja välinpitämätön kuin lammastensa keskellä. Mitäpä onkaan
maailman korskeus ja komeus sen mielestä joka odottaa niitä
pysyväisiä palkinnoita joita Jumalalla on varalla oikeauskoisille.
-- No poikani, sanoi vihdoin vanha Mansur, kääntyen Abdallahin
puoleen, oletko matkaasi tyytyväinen?
-- Isä, vastasi nuorukainen, minä kiitän sinua vieraanvaraisuudestasi.
Sydämesi on vielä rikkaampi kuin rahastohuoneesi.
-- No niin, no niin, vastasi kauppias; mutta sitäpä en sinulta
kysynytkään; tahdoin vaan tietää mitä pidät Djeddahista; etkö haluaisi
jäädä meille?
-- En. Tämä kaupunki on inhottavainen. Ilma täällä on myrkytetty, vesi
pilautunutta. Minä en suvaitse noita laiskoja dervishejä, jotka kaikkein
silmäin eteen levittävät julkeutensa ja ahnautensa. Entä nuot sotamiehet,
joiden hävyttömyyttä ei saa miekanlyönnillä häkäistä! Ja nuot orjat

sitten jotka vaan näyttävät olevan sitä varten olemassa että veisivät
meiltä meidän omain kättemme käytännön ja jotka nuuskivat
intohimojamme, käyttääkseen niitä eduksensa! Ei, toista toki erämaa on!
Minä pidän tuhansia kertoja enemmän hirmuisista myrskytuulistamme
kuin kuumasta ja helteisestä ilmasta tässä vankeudessa. Teltissä on
vaan miehiä. Keihäs kädessä itsekukin siellä näyttää mistä hän käypi.
Sieltä ajetaan pois se katala koira joka laiskana kerjää, siellä lyödään
kenttään se röyhkeä joka ei tiedä osoittaa kunnioitusta paremmillensa.
-- Sinä puhut kultaa, poikani, sanoi Mansur, kädellään kampaillen
pitkää partaansa; vahabiti tuskin olis ankarampi.
Kun lasna ollessani luin ulkoa imettäjältäni opituita läksyjäni, minä
ajattelin niinkuin sinä nyt. Jää meille vähäksi aikaa ja rupea
kauppiaaksi. Nähtyäsi kuinka rikkaus antaa halvimmallekin ihmiselle
mahtia, nuoruutta, siveyttä; kuinka päivän valtijattaret, naiset, vieläpä
pyhimyksetkin polvistuvat tuon metallin eteen jota sinä halveksit, tulet
toisin ajattelemaan ja kaupunkien iljettävä hajukin on tuntuva sinusta
suloiselta. Kyllähän ihanata on elää kuin pääsky vapaana avaruudessa,
mutta ennen tahi myöhemmin siinä, niinkuin hän, kiini joudutaan. Duro
on maailman kuningas, ja päivä on tuleva jolloin urhoollisimmat,
samoin kuin oppineimmatkin, ovat vaan rikkahimpain palvelijoita.
-- Minä tiedän, vastasi Abdallah ylevästi, ettei mikään muu kuin
haudan multa voi tukahuttaa kullan himoa Aatamin lapsissa; mutta
erämaassa käy toki unssi kunniata enemmästä kuin leiviskä kultaa.
Jumalan avulla tahdon elää niinkuin esi-isäni ovat eläneet. Joka ei
mitään halua on aina vapaa. Hyvästi siis Mansur, hyvästi veljeni;
tänäpänä tiemme eroavat; jospa se tie jonka valitset veisi sinut siihen
tarkoitusperään johon jokaisen oikeauskoisen tulee pyrkiä.
-- Hyvästi, hyvä Abdallah, vastasi Omar; itsekukin meistä menee
minne sallimus viepi; mitä kirjoitettu on, se on kirjoitettu; sinä olet
syntynyt teltissä elämään ja minä kauppiaaksi. Hyvästi, lapsuutemme
ystävyyttä en ole unhottava; ole varma siitä että jos joskus tarvitsen
voimakasta kättä, niin sitä sinulta pyydän.
-- Kiitoksia, veljeni, huudahti beduiini, ja käyden Mansurin poikaa

vyötäisiin käsin, syleili hän häntä hellästi, pidättämättä ja salaamatta
kyyneliään.
Omar otti nämät ystävyyden osoitukset huoletonna vastaan, ja kun
Abdallah, allapäin ja pahoilla mielin, oli lähtenyt huoneesta ja
poismennessään useita kertoja oli katsonut taaksensa, puhkesi
egyptiläinen sanomaan:
-- Mitä ajattelit sinä, isäseni, kun annoit minun noin kauan olla tuon
beduiinin luona. Jos olisit kuollut ja minä olisin esiintynyt sinun
perillisenäs, kaupungin vanhukset olisivat sanoneet: "Emme ole
ikäpäivinämme kuulleet sanottavankaan että vanhalla Mansurilla on
ollut poikaa tahi tytärtä," ja kukapa muu kuin pasha olis silloin tullut
sinun perilliseksesi. Vie minua hetikohta basaariin, esitä minua kaikille
kauppiaille, jotka ovat ystäviäsi, ota minut edellä kaikkia kumppanikses
ja anna minulle omituinen myömämakasiina hoidettavakseni. Minä
tunnen tykönäni äärettömän halun kultaa käsitellä, minä olen jo teltissä
laskuni tehnyt, minä tiedän kuinka tulee kohdella ihmisiä että vähällä
vaaratta paljon voitettaisin. Et tarvitse poikaasi hävetä.
-- Poikani, huudahti Mansur, ojentaen vapisevat kätensä, viisaus
puhuukin suusi kautta; mutta nyt on jo myöhäinen mennä enää ulos,
eikä ole sinulla soveliasta pukuakaan. Mutta huomenna menemme
basaariin, ja huomenna pitää onneni ja kunniani koko Djeddahissa olla
tietona.
Kaiken yön näki Omar unissaan kultaa ja hopeata, kaiken yön
heittelehti Mansur sinne tänne vuoteellaan, saamatta silmiänsä umpeen:
hänestä tuntui niinkuin hän alkaisi elää uudestaan pojassaan, joka oli
vielä kavalampi ja neuvokkaampi, vielä itarampi ja ahneempi kuin hän.
"Ah!" huudahti hän iloissaan, "minä olen onnellisin kaikista isistä! Eipä
dervishi minua pettänyt; jos poikani välttää tuon häntä uhkaavan vaaran,
kukapa saattanee rajaa määrätä sukuni rikkaudelle?"
Mieletön! Sinä unhotit, että jos kulta onkin siunaus sille joka sitä antaa,
se on myrkky sille joka sitä kätkee. Joka ottaa ahneuden sydämeensä
asumaan, se ottaa siihen ihmisten vihollisen, ja voi sitä joka valitsee
saatanan majatoverikseen!

VIIDES LUKU.
Uusi Salomo.
Varhain aamulla seuraavana päivänä vei Mansur poikansa
kylpylaitokseen ja puetti hänet niin kuin hänen uusi säätynsä vaati.
Raitainen, heleävärinen silkkitakki, avara kauhtana pehmeimmästä ja
hienoimmasta verasta, valkoinen kirjailtu lakki, jonka ympärille
musliininen turbaani oli käärittynä, tämmöinen oli se pönäkkä asu
minkä Djeddahin taitavin räätäli toi Omarille. Tässä puvussa
egyptiläisen kasvot näyttivät vielä jäykemmiltä ja hänen ihonsa vielä
mustemmalta kuin tavallisesti. Räätäli oli kumminkin toista mieltä; hän
ei osannut kyllin kiittää Omarin suloista näköä ja surkutteli suuresti
niitä kaupungin naisia jotka taitaisivat välinpitämättömästi nähdä noita
kasvoja, täyttä kuuta kauniimpia. Kun ei ollut enää mitään tähteinä
eilisen päivän beduiinista, laitettiin aamiainen ja tarjottiin sorbettia,
jonka perästä, sittenkun