Abdallah eli nelilehtinen apila | Page 2

hoitais ja rakastaisi. Jos hän meni
kaupungille, piti hänelle välttämättömästi puhua hänen pojastaan, sillä
sen oli Jumala velvollinen uskolliselle palvelijalleen antamaan. Ei
mikään kauppiastamme niin hämmästyttänyt kuin nähdä kaikkein
ihmisten hoitavan askareitaan niinkuin ainakin, koska kaikilla
Djeddahin asukkailla olis pitänyt olla yksi ainoa ajatus vaan: että
Jumala vanhurskaudessaan jo vihdoin oli siunaava viisaan ja onnellisen

Mansurin kodon.
Egyptiläinen ei pettynyt toiveessaan, ja ettei mitään puuttuis hänen
onnessaan, syntyi hänelle poika onnentuottavimman kuukauden
myötäisimmällä hetkellä. Kun hänen kahdeksantena päivänä sallittiin
nähdä tämä niin kauan ikävöitty lapsi, läheni hän vapisevin polvin tuota
palmupuun lehdestä muodostettua kehtoa, jossa, turpealla pumpuli
vuoteella, kullalla kirjatun peiton alla, Mansurin nimen perillinen lepäsi.
Hän kohotti hiljaa peittoa ja näki pienen heikon olennon, melkein yhtä
mustan kuin sen äiti oli, mutta vankkatekoisen, joka pienillä käsillään
jo kiskoi pumpulia vuoteesta jolla lepäsi. Tämän nähtyään kauppias
seisoi äänettömänä ihmettelemisestä; isoja karpaloita vieri hänen
kasvoillaan; mutta rohkaisten mielensä otti hän äskensyntyneen syliinsä,
ja nostaen hänet huultensa luoksi kuiski hänen korvaansa: "Jumala on
sangen suuri; minä todistan ettei yhtään Jumalata ole paitse Jumala;
minä todistan että Muhammed on hänen profeetansa." Tästä
rukouksesta levostuneena alkoi hän hellin silmin katsella poikaansa.
"Sinä Jumalan lahja," sanoi hän; "tosin olet vaan kahdeksan päivän
ikäinen lapsi, mutta kun näen kuinka vahva ja kaunis olet, luulisinpä
sinua vuoden vanhaksi. Mutta", jatkoi hän äitin puoleen kääntyen,
"minkä nimen olet hänelle antanut?"
-- Jos Jumala olis rankaissut minua niin kovasti että olis antanut
minulle tytön, vastasi Etiopian nainen, niin minä olisinkin antanut
hänelle nimen; mutta koska olen ollut niin onnellinen että olen saanut
pojan, niin se kunnia on sinun. Vältä vaan kovin kunnianhimoista
nimeä, joka voisi nostaa pahan silmän kateutta.
Mansur seisoi mietiskellen, kun äkkiä kuuli melskettä kadulta. Eräs
persialainen dervishi[3] ajoi edellään ruokakasveilla kuormattua aasia,
jota paitse joukko poikia kulki tuon vääräuskoisen jäljessä, haukkuen ja
pieksäen häntä minkä ennättivät. Niinkuin mies joka ei etsi eikä
pelkääkään marttyrin kärsimistä, dervishi joudutti askeliaan, ehtimiseen
pilkaten vihollisiansa. "Ole kirottu sinä, Omar!"[4] kiljui hän, "ja
kirotut olkoot kaikki sinun kaltaisesi!"
-- Tuossa, sanoi Mansur, on minulla uusi todistus onnen suosiosta. Se
oikein ajelee minua. Poikani nimi tulee olemaan Omar. Semmoinen

nimi on poistava pahan silmän ja suojeleva lastani kaikelta noituudelta.
Juuri kun hän laski äskensyntynyttä kehtoon jälleen, astui eräs erämaan
nainen huoneesen, jolla niinikään oli lapsi sylissään. Nainen oli varteva
ja ilman hunnutta, niinkuin tapa erämaassa on. Vaikka oli köyhän
laatuun puettu, oli hänellä kumminkin semmoinen arvoisuus käynnissä
ja ryhdissä että olis luullut häntä sulttaanittareksi.
-- Halima, sanoi Mansur hänelle, minä kiitän sinua tulemastasi. Empä
ole unhottanut että miehesi Jussuf kaatui minun palveluksessani,
viimeisen karavaanini puolustuksessa, ja hetki on tullut jona minun
tulee näyttää etten ole mikään kiittämätön katala. Sinä tiedät mitä minä
odotan sinulta. Jos en voi saada pojastani sheriffiä eli hankkia hänelle
vihriätä käärelakkia, niin saatanhan kumminkin kasvatuttaa häntä
sheriffin pojan lailla jalojen Beni-Ameurien luona ja heidän telteissään.
Sinun perheesesi otettuna ja yhdessä sinun poikasi kanssa kasvatettuna,
rakas Omarini oppii puhtaamman kielen kuin minun puhumani on ja
saapi omaisissasi ystäviä jotka toiste suojelevat häntä. Minä puoleltani
olen osoittava kiitollisuutta uskollisuudestasi. Meidän lastemme
ystävyys alkakoon jo tästä päivästä ja he nukkukoot samassa kehdossa.
Huomenna sinä otat heidät kanssas kotiisi, ja he kasvakoot sinun
heimokunnassasi. Omar olkoon sinun poikasi, niinkuin Abdallah on
minun. Olkoon onni heille myötäinen!
-- Olkoon Jumala heidän turvansa kirottua saatanata vastaan! vastasi
nainen, päätään kumarruttaen. Me olemme Jumalan omat ja me
palaamme hänen tykönsä.
Mansur katseli häntä hymysuin. Hän oli vapaa-uskoja, joka ei suuresti
uskonut Jumalan päälle, vaikka alinomaa piti hänen nimeänsä
huulillaan. Hän oli elänyt kovin kauan ja oppinut kovin likeisesti
tuntemaan ihmisiä, taitaakseen uskoa että Jumala erittäin paljon
puuttuisi tämän maailman asioihin; sen sijaan uskoi hän vahvasti
perkeleen olemisen ja pelkäsi häntä suuresti. Ainoa teko koko hänen
elämässään jonka hän itselleen viaksi luki oli se, että hän Mekkaan
vaeltaissaan oli seitsemällä kivellä heittänyt isoa perkelettä Jamratissa.
Aina hän pelkäsi tuon kivitetyn saatanan kostoa. Tosin hän suurenteli
siitä että oli helpolla hinnalla saanut tuon komealta kuuluvan

arvonimen Hadji, joka antoi hänelle jonkunlaisen arvon hänen
turvattiensa silmissä, ja hartaudella mitä voimakkaimmalla hän
puhuikin kaabasta,[5] tuosta paratiisin kalliista kivestä jonka isä
Abrahami oli rakentanut tuolle pyhälle paikalle Mekkassa; mutta
oikeastaan ei hän ensinkään ollut tuon varomattomuutensa seurauksista
levollinen ja hän olis mielellään luopunut tuosta Hadji-nimestäkin,[6]
jos vaan perkele olis antanut hänelle rohkeutensa anteeksi.

TOINEN LUKU.
Horoskopo.
Vielä samana iltana juuri kuun noustessa ja molempain lasten toistensa
sylissä makeasti nukkuessa, tuli viisas Mansur huoneesen jossa ne
makasivat, laahaten muassaan erästä ryysyistä dervishiä, joka oli hyvin
sen vääräuskoisen näköön jota poikalauma aamulla oli takaa ajanut. Se
oli yksi noita hävyttömiä kerjäläisiä jotka kokevat keksiä muiden
ihmisten onnenvaiheita, löytämättä niissä milloinkaan omaa onneansa,
ja joita, alinomaa pois-ajetuita ja herjatuita ja alinomaa käytetyitä, tulee
olemaan yhtä kauan kuin saatanan pahuutta ja ihmisten ahneutta ja
kevytuskoisuutta. Ei olis Halima mielellään jättänyt lapsia tuon
epäluulonalaisen kuvatuksen kanssa yhteen huoneesen, mutta Mansur
vaati sitä ja hänen täytyi totella. Erämaan