Aarniometsaen Sydaen | Page 6

varovaisen katseen. "Kyllä Kirstin vaan olisi parempi tuoda pyssy
mukanaan!"
Kaiken sen päivää Tituksen Taavi työskenteli mökissä ja
navettarakennuksessa. Hän korjasi katon, paikkasi akkunat, kiinnitti
oven uudelleen saranoilleen, täytti vuoteen--ja ne molemmat vuoteet,
jotka olivat pienemmässä huoneessa--raikkaasti tuoksuvilla vihannoilla
kuusenhavuilla ja aikaansai navettarakennuksessa kerrassaan
ihmeteltävän nuorennuksen. Hän perkkasi niinikään lähteen ja pilkkoi
melko pinon polttopuita. Vanhan lammasvajan, joka oli ulkohuoneen
takana, hän jätti ennalleen, tuumaillen itsekseen:
"Tänne karhujen ja pantterien maahan, vieläkö hän tahtoisi tänne
lampaitakin harmikseen? Kyllä Kirstillä on täysi työ, jos mieli saada
elukkansakin säilymään!"
"Elukoilla" hän tarkoitti lehmää ja härkäparia, jotka Kirsti
kyläkunnassa omisti ja jotka Taavi tiesi hänen aikovan tuoda mukanaan
tänne pakopaikkaansa aarniometsän keskelle.
Kotiutuneena näin yksinäiseen mökkiin ja hyvin tietäen, että ovi kesti,
Taavi Titus nukkui seuraavan yön unien häiritsemättä illan pimeästä
hamaan aamun koittoon vuoteensa miellyttävässä tuoksussa. Illasta
aamuun saakka juoksentelivat hiiret parvella, lepakot lepattelivat
räystäiden ympärillä, tuntemattomat turkkurit painelivat ruumiillaan
ovea taikka pehmeästi tassuttelivat katolla ylös ja alas, mutta ne eivät
voineet hänen lepoaan häiritä. Sitten metsän kesytön kansa alkoi
oivaltaa nämä todet totiset, että ihminen jälleen oli ottanut raivion
valtoihinsa, ja sana tästä uudesta maailmanjärjestyksestä kulki
salavihkaa kautta metsän. Kun Taavi Titus seuraavana aamuna
huolellisesti tutki raivion reunat ja arvaili, paljonko hakoja ja seipäitä
tarvittaisiin Kirstin aitaan, samalla suunnilleen arvostellen raivion
eekerialan ja hyväksyen todeten sen hyvän ruskean maanlaadun
lihavaksi, niin hän luuli olevansa yksinään. Mutta yksinään hän ei silti
ollut. Kaikilta aarniometsän kulmilta väijyi aprikoivia silmiä, isoja ja
pieniä, vihaisia ja pelokkaita.

III LUKU.
Kyläkunnasta karkotetut.
Myöhään samana iltapäivänä saapui Kirsti Craig. Hänen tulonsa oli
oikea majanmuutto.
Ensimäinen ilmoitus tulevien lähestymisestä oli kumea _tänk tänk ä
tonk tänk_ lehmänkellojen helkkyessä polulla, jonka äänen kuultuaan
Taavi-ukko heitti luotaan kirveen ja astua nuhjusti heitä vastaan. Sieltä
kuului pojan huutelua nuorella käskyvallalla "hoi! hoi Päivä! hoi Tähti!
menettekö siitä!" ja jonon etupää ilmestyi samalla metsän juhlalliseen
outoon porttiholviin.
Jonon etupäässä kulki Kirsti Craig itse, pitkänä ja suorana, lujasti
astuen, pitkäjäsenisenä, ja puettu hän oli siniharmaihin kotokutoisiin
vaatteihin, kirkas tulipunainen liina päässä. Hän talutti sarviin
kiinnitetystä nuorasta alistuvan kärsivällistä mustan ja valkoisen
kirjavaa lehmää.
Hänen vasemmasta kädestään piti kiinni pieni keikkuva olento,
puettuna punaiseen karttuunihameeseen ja leveälieriseen karkeaan
olkihattuun, joka oli hiuksilta taapäin luisunut ja riippui nauhoistaan
selässä. Tämä oli Kirsti Craigin tytär, viisivuotias Miranda. Tyttönen
oli ratsastanut suurimman osan matkasta ja oli nyt kiihkeänä
mielenkiinnosta uutta kotia lähestyttäessä. Aivan hänen perässään
seurasi pitkäsarvinen lempeäsilmäinen härkäpari--Päivä, joka oli vaalea
raudikko, ja Tähti, omituinen punaisen ja mustan kirjava eläin, jonka
otsassa oli monisäteinen valkoinen läntti. Nämä vetivät raskaasti
soutelevalla ikeellään perässään kömpelöä työrekeä, jolle oli sidottu
Kirstin tavarat ja varastot vaatimattomaan kasaan. Tähden aaltoilevan
kyljen vieressä käveli hoikka pellavatukkainen kylän poika, kädessä
pitkä härkäruoska ja alistuva tyytymättömyyden ilme harmaissa
silmissään ja punakoilla nuorilla kasvoillaan. Hän piti Kirsti Craigista
ja luotti häneen täydelleen ja siitä syystä hän oli sen enempää
ajattelematta suostunut hänen pyyntöönsä ja lähtenyt auttamaan hänen

pakoretkeään. Mutta niin tehdessään hän oli pahasti iskenyt yhteen
yleisen mielipiteen kanssa; sillä vaikka kyläkunta oli osottanut Kirsti
Craigia kohtaan typerää ynseyttä, niin vihotteli se kuitenkin, kun hän
päätti pois muuttaa. Hän oli päättänyt lähteä tähän autioon mökkiin
asumaan, hyljättyä raivausta viljelemään, elämään aivan erillään
kanssaihmisistään, joita hän ei sietänyt, sen enempää kuin muutkaan
häntä sietivät, ja tätä huudettiin nyt joka taholla hullun päähänpistoksi;
ja Taavi nuorukainen, joka juuri oli tullut sille iälle, jolloin yleinen
mielipide alkaa tuntua tärkeältä, oli levoton siitä, että oli sekaantunut
asiaan, jota yleiseen naurettiin. Hän jo mielessään kuvitteli, kuinka hän
itse nyt joutuisi kylän kokkapuheiden esineeksi. Siitä huolimatta hän oli
mielissään, että sai Kirstiä auttaa, sillä sydän hänellä oli terve ja
peloton ja hän piti Kirstiä todellisena ystävänä, vaikkapa hieman
omituisena. Hän pysyi uskollisena, vaikka olikin eri mieltä. Vanha
Taavi, hänen isänsä, oli ainoa, joka moittimatta ja vastustelematta
kannatti vaimon yritystä. Hän oli tuntenut Kirstin pienestä tytöstä ja
tiesi hänet reippaaksi, uskolliseksi, vaiteliaaksi ja voimallisesti
kestäväksi luonteeksi; ja hänen mielestään vaimo menetteli oikein
lähtiessään kyläkunnasta, jossa halpa vihamielisyys, hänen ylpeästä
vähäpuheisuudestaan kiihtyen ja hänen vastoinkäymisistään ilkeyden
nuolia vuollen, täytti hänen elämänsä ainaisilla katkerilla loukkauksilla.
Kun Kirsti Craig astui esiin hämäryydestä ja tuli raivauksen
päiväpaisteiselle paljaalle aukealle, niin paikan sanomaton yksinäisyys
ahdisti äkillisen kalpeuden hänen vakaviin tummiin kasvoihinsa.
Hetkisen tuntuivat hänestä nuo häntä kohtaan vihamieliset ihmisetkin
vähemmän julmilta kuin tämä äänetön yksinäisyys. Sitten hänen
tarmonsa palasi. Hänen suurien kasvojensa jalot, vaikka hieman jäykät
piirteet sulivat puolinaiseen hymyyn tämän hänen oman heikkoutensa
vuoksi. Hän ikäänkuin valtasi maan suurella päänliikkeellä; sitten
sanaakaan sanomatta ojensi kätensä vanhalle Taaville, joka oli
asettunut hänen viereensä ja keikauttanut hyppelevän Mirandan
olalleen. Ei puhuttu mitään pitkään aikaan joukon hitaasti noustessa
rinnettä; sillä he olivat tottuneet tulemaan toimeen vähillä sanoilla,
nämä ihmiset, he eivät olleet semmoisia lörppöjä kuin muu kylänväki.
Vihdoin alkoi punainen kolttu väännellä tukkimiehen olalla ja Miranda

huudahti:
"Laske minut maahan, Taavi setä, minä tahdon poimia äidille nuo
kauniit kukkaset."
Kuloruoho tulipunaisine viettelyksineen oli täyttänyt ilolla hänen
silmänsä; ja moniaan minuutin kuluttua hän