Aarniometsaen Sydaen | Page 5

niskarautoineen.
Akkunaseinällä oli seinään kiinnitetty lankkupenkki. Laattiammalla oli,
pitkä sivu liettä kohti, kahdesta lankusta kyhätty kapea pöytä, jota
kannattivat vuolemattomat permantoon upotetut paalut. Siinä
kulmauksessa, joka oli etäimpänä liedestä, oli väliseinää vastassa
matala vuodelaitos, ei muuta kuin pitkä laitio, joka oli puoleksi täytetty
kuusen ja hemlokin kuivilla punertavilla havuilla. Permanto oli
täynnään lakastuneita lehtiä ja tuhkaa, jota tuuli oli hajotellut liedestä.
Taavi ukko kulki lattian poikki ja vilkaisi vuoteeseen. Hän huomasi
kuusenhavut toiseen päähän kuovituiksi ja sillä tavalla järjestetyiksi,
etteivät ne voineet olla ihmistä varten.
"Täällä on maannut eläimiä!" hän mutisi. Sitten laskien alas myttynsä
hän kiinnitti huomionsa lieteen, ja pian vanha hormi jälleen kauan
kestäneen yksinäisyytensä jälkeen sai maistaa kotoisen lämmön suloa.
Päivä oli jo aivan laskemassa ja tukkimiehen oli nälkä. Hän avasi
likaisen monivärisen myttynsä. Kroof, naaraskarhu, oli ollut aivan
oikeassa arvaillessaan, mitä mytyssä mahtoi olla. Siinä oli
sianlihaa--pieni sangen suolainen kimpale; ja pian valko- ja
punajuovikkaat viipaleet terhakasti kärisivät pannussa ja seinät ja katto
saivat jälleen monesta aikaa imaista itseensä vanhastaan tuttuja käryjä.
Kirvesmiehen tyydytettyä nälkänsä paistetulla sianlihalla ja leivällä ja
poltettua pohjaan pienen mustuneen savipiippunsa, oli raivion mökki
ennättänyt peittyä yksinäiseen hämärään. Hän astui ovelle ja katsoi ulos.
Valkoinen utu, jota kohosi pitkin metsän reunoja, näytti katkaisevan
kaiken yhteyden hänen ja ihmisten ilmojen välillä; ja taivaan
kupukannelle ilmestyi pitkin välimatkoin moniaita isoja juhlallisia

tähtiä. Hän sulki oven, pudotti puisen ovenlinkun hakaansa ja nakkasi
lieteen muutaman kuivan tikun paremmin nähdäkseen, kun suoriutui
levolle. Hän käytti polttopuita säästellen, koska Kirsti tullessaan
tarvitsisi kaikki. Sitten hän otti piipun suustaan, kopautti sen tyhjäksi,
pyyhki imuketta hihaansa ja pisti laitoksen taskuunsa; riisui jalasta
raskaat saappaansa, kääriytyi kirjavaan peittoon, ja kellahti hyvällä
mielellä vuoteeseen sen enempää välittämättä keitä siinä oli ennen
maannut. Tuskin hän oli lakannut liikkumasta, kun hiiret tulivat
piilopaikoistaan ja alkoivat hypellä parvella. Hänen mielestään se ääni
oli kodikasta ja hauskaa, ja siihen hän nukkui. Hänen nukkuessaan
terveen väsymyksen syvää unetonta unta paloi heikko tuli loppuun,
riutui kiiluvaksi hiilokseksi, hukkui pimeään.
Oli ehkä kulunut tunti, kun Taavi ukko kavahti istumaan äkkiä ilmi
valveutuneena. Hän ei voinut käsittää, mikä siihen oli syynä. Melua ei
kuulunut minkäänlaista. Eikä häntä vähääkään pelottanut. Taavi ukon
karaistut hermot eivät tunteneet minkäänlaisia väristyksiä. Siitä
huolimatta hän aivan yht'äkkiä oli ilmivalveillaan, jokainen aistin
valppaana. Hänestä melkein tuntui siltä, kuin olisi mökissä jotain outoa.
Hänen ensimäinen päähänpistonsa oli hypätä vuoteesta katsomaan.
Mutta toinen vaisto sai voiton, epäilemättä siitä syystä, että hän oli
viettänyt metsässä niin suuren osan elämästään ja koska sen ilmaukset
olivat kaiken päivää huomaamatta häneen vaikuttaneet. Hän noudatti
metsäkansan ikivanhaa tapaa ja pysyi hiljaa, odottaen saavansa tietoa
havaitsemalla.
Hän näki akkunain molemmat himmeät aukot ja oli kerran
huomaavinaan, että toinen niistä hetkeksi hävisi. Tämä sai hänet
pimeässä hymyilemään tuikean hymyn, sillä hyvin hän tiesi ettei
metsän asukkaista ainoakaan, ei itse pantterikaan, ollut niin varomaton,
että pienestä akkunasta olisi kiivennyt suljettuun huoneeseen, jossa
joka puolella tuntui ihmisen tuoretta kammottavaa hajua.
Mutta siitä huolimatta hän kuunteli pysyen aivan hiljaa, kuten tämä
hänen tavallinen ympäristönsä oli ammoin opettanut. Hiirien
juoksentelu oli päättynyt. Ei käynyt tuuli ja pimeys tuntui olevan
paljasta korvaa. Samalla ovi hitaasti ja hiljaa narisi, ikäänkuin olisi joku

raskas ruumis pehmeästi sitä työntänyt linkkua koetellakseen.
Tukkimies ojensi hiljaa kätensä tapaillen kirveensä vartta, joka nojasi
vuoteen päänalaista vastaan. Mutta salpa piti, eikä uhkaava
salakähmäinen työntely enää uusiintunut. Sitten kuului aivan katon
harjalta raapimista, hiljaista kynsien kalinaa ja käpäliä pehmeästi
tassutteli tuohella. Tämä ihmetytti tukkimiestä; hän ei käsittänyt,
kuinka niiden kynsien ja samettipohjaisten käpälien omistaja oli voinut
katolle päästä mitään kiipeämisen kapinaa kuulumatta. Samat pehmeät
askeleet, silloin tällöin raapaisten tai kolauttaen, liikkuivat katolla ylös
ja alas moneen kertaan; ja kerran kuului ohuen katon läpi pienen
paussin aikana syvä henkäys, joka päättyi haistelevaan ääneen. Sitten
seurasi pehmeä jysähdys lastukolle, ikäänkuin olisi joku raskas eläin
pudonnut.
Lumous hävisi ja Taavi ukko nousi ylös vuoteestaan.
"Se hyppäsi alas katolta! ilveskissako lienee ollut vai ilveskö? Eihän
panttereita pitäisi olla näillä mailla; vaikka oli se kissan hypyksi
raskaanlaista!" hän itsekseen puhui, kulkiessaan kirves kädessä ovelle.
Pelkäämättä hän työnsi oven auki ja katsoi ulos kimmeltävään yöhön.
Ilmassa oli metsän viileyttä, autiuden periolemusta ja henkeä. Usvat
sakenivat sankoiksi jo kivenheiton päässä mökistä. Hän ei huomannut
mitään liikkuvaa. Ei kuullut mitään ääntä. Olkapäitään kohauttaen hän
kääntyi takaisin, salpasi oven ehkäpä hieman suuremmalla huolella
kuin edellisellä kerralla, haparoi takaisin vuoteeseensa ja nukkui
mistään välittämättä aina valkoiseen päivään saakka. Pitkä ja viluisen
rusottava valon sääri kurkisti sisään särkyneestä ruudusta hänet
herättäen.
Hänen ulos mennessään häälyi sumu vielä valkoisena ja kylmänä
raiviolla ja ruohojen latvat olivat ylt'yleensä kastehelmissä. Hän
huomasi, että lastukkoa oli jonkun verran liikuteltu, mutta ei voinut
löytää varsinaista jälkeä. Kulkien sitten ruohottunutta polkua, joka
nuoren lepikön kautta vei lähteelle, hän löysi merkkejä. Alas lähteelle
ja siitä edelleen metsään kulki jäljet, jotka puhuivat selvää kieltä hänen
metsätieteiselle tutkijasilmälleen. Heinän oli tallannut, kasteen maahan
karistellut ruumis, joka oli melkoisen suuri ja asui lähellä maata.

"Pantteri!" hän mutisi otsaansa rypistäen ja luoden ympärilleen