Aarniometsaen Sydaen | Page 4

jääkuikan musta
yksinäinen muoto.
Kun tukkimies tuli puiden seasta aukealle ja hänen myttynsä värit
sattuivat kuikan silmään, niin lintu upotti itsensä syvemmälle veteen,
jotta näkyivät vain pysty kaula ja vaajamainen pää. Sitten se leveän
nokkansa avaten päästi selittämättömän ja hämmästyttävän
naurunrähäkkänsä--joka oli kuin hiljaisuuden häväisemistä, mutta
samalla varotushuuto kaikille järven piirin asukkaille. Jääkuikka oli
nähnyt ihmisiä ennenkin ja se halveksi heitä, ja sitä huvitti julistaa
maailmalle uhmaansa. Se halveksi jopa niitä pitkiä mustia sauvojakin,
jotka savusivat ja paukahtelivat, kun ihmiset niitä ojentelivat; sillä olipa
se eräässä toisessa järvessä, joka oli kyläkuntaa lähempänä, oppinut
sukeltamaan samalla kun näki leimauksen, ja siten väistämään niitä
joutavanpäiväisiä räiskiviä siruja, joita sauvasta lensi.
Tukkimies ei kuikalle suonut ensimäistä sen enempää kuin toistakaan
ajatusta, vaan kiirehti aukealle tultuaan askeleitaan. Polku kulki nyt
jonkun matkaa pitkin järven sivua, kunnes ranta kävi korkeammaksi ja
ryhmyisemmäksi, ja kallioniemen takana siihen purkautui meluava joki,
joka työnsi vaahtoviiruja ja pitkiä kareita järven tyynen pinnan poikki.
Kallioniemellä seistä törötti kalpea, myrskyjen huuhtelema kelopuu,
joka oli ollut vihanta petäjä, ennenkuin sen salama silpoi. Sen
murtunutta latvaa valkeapää-kotka paraillaan käytti pesänsijakseen.
Tämä suuri lintu käänsi outoa kulkijaa kohti vihaiset keltaiset
silmät--julman näköisen, kuperan otsan alaiset silmät--ja kurkotti
pitkälle litteälakista käärmemäistä päätään häntä tutkiakseen. Se avasi
nokkansa raatelevan sirpin ja kiljasi hänelle--kiljasi kolme kertaa

mielensä mukaisin väliajoin. Sitten matkamies jälleen katosi metsän
hämäryyteen ja kopea lintu pöyhisteli höyheniään voiton ylpeänä.
Polku puuttui nyt joen seuraan, jättääkseen sen kuitenkin heti ja
sukeltaakseen nuoren balsamikuusikon uumeniin. Kun matkamies oli
kulkenut tämän sulotuoksuisen alueen läpi, niin jäi joen masentunut
kohina hänen taakseen ja metsä sai takaisin jylhät sävynsä. Jälleen mies
vakaasti astua taputti tuntikauden, alkaen yhä enemmän muistella
kantamustaan, ja yhä vähemmän ja vähemmän välittää ympäristöistään;
ja uuden tunnin väijyivät hänen jokaista askeltaan oksilta ja viidakoista
hartaat tuijottavat silmät. Sitten metsä taas päivänvalon voittaen
jakautui. Matkamies tuli raivion väljälle autiolle aukeamalle; tunkeutui
takertuvien karhunmarjaja vatukkapensaiden läpi, jotka metsän ja
aukean välillä kasvoivat puolueettomana vyöhykkeenä; etsi tiensä
pitkän aution laidunmaan palaneiden kantojen ja tulipunaisten
kuloruohojen [Footnote: Kuloruoho (_Erachthites hieracifolia_), eräs
amerikkalainen rikkaruoho, joka rehottaa palaneilla mailla.] läpi; ja
heitti maahan myttynsä kaikkein yksinäisimmän mökin eteen, mitä hän
oli koskaan sattunut näkemään.

II LUKU.
Raivion mökki.
Mustana ja jäykkänä suojasi mökkiä lähelle ulottuva niemeke
kuusimetsää pohjan puolelta, mutta kolmelle muulle suunnalle siitä oli
kolkkoa kaljua raiviota, joten paikka näytti kylläkin paljaalta. Ei
ainoakaan pensas eikä vesa verhonnut vankkain hirsiseinäin
alastomuutta, ja irtaantuva kaarna riippui pitkinä riekaleina, jotka
kolkosti lepattivat joka tuulenpuuskassa. Joku haalea pitkärääsyinen
rikkaruoho vain hankasi harvoja vaalean harmaita siemenkotiaan
alimpiin hirsiin. Karkeatekoinen lautaovi retkotti saranoillaan
puoliavoinna. Kynnys oli pitkin reunojaan lahonnut ja siinä irvisti leveä
rako; ja pitkin rakoa kasvoi päärme ruohoa, jonka Taavi-ukon kirjava
mytty armotta lakosi. Molempien vähäisten akkunain puitteissa oli
vielä lasin palasia--ja vahvalta hämähäkin verkkoja ja näiden

kokoomaa tomua ja kuihtuneiden hyönteisten jäännöksiä.
Leveäräystäinen katto, joka oli hyvin rakennettu halotuista
kedrilaudoista ja kahteen kertaan tuohella peitetty, näytti vastustaneen
vuodenaikain hyökkäystä urhoollisella rintamalla, sillä siihen ei ollut
tullut montakaan aukkoa. Kolmisenkymmenen askeleen päässä oli
pihamaan toisella puolen toinen huone, joka oli matalampi ja
karkeampitekoinen, ja sen katto oli osaksi luhistunut. Se oli ollut karjan
huoneena ja sen eteläseinällä oli paaluista ja punotuista kuusenoksista
tehty ränstynyt vaja. Navetta oli rakennettu päärakennuksesta
välittämättä, miten tasanne sattui kulkemaan, sillä perustuksille oli ollut
vaikea löytää tasaista maata. Sen ympärillä kasvoi joka puolelle pitkää
karkeata heinää, joka nyt kellastuneena kahisi kuivuuttaan; se oli itänyt
siemenistä, joita oli vuosien kuluessa rakojen kautta varissut parvessa
säilytetystä heinästä. Molempain rakennusten välimaa ja mökin oven
ympärystä monta syltä laajalti oli lahoavan lastukon peitossa, jonka läpi
suolaheinä ja ratamo, kovapintaisimmat kyläkunnasta tulleista
siirtolaisista, yhä vielä leveinä ja tympeinä tunkivat toukoaan ja
anastivat maata. Pihan toisella puolella ulkohuonerivin vieressä oli
parireen ränstynyt runko, ruostunut rauta-antura yhdestä jalaksesta irti
kiskottuna; ja pihamaan keskellä, jossa oli vahvimmalta lastukkoa,
joten ratamoiden oli siinä vaikein päästä juurtumaan, makasi haljennut
pölkky, jonka arvet todistivat muualle muuttaneen kirveen voimaa.
Vanhalta tukkimieheltä pääsi syvä huokaus tämän mittaamattoman
autiuden painostuksesta. Hänen katseensa kierteli rikkaruohoisia
kenttiä, jotka jo kauan olivat olleet mahoina, ja kulki poikki
epätasaisten kannokoitten, joilta siellä täällä loisti kultapiisku-pälviä ja
veripunaisia kuloruoho-läikkiä. Hänestä yksinäisyys kävi yhä
kaameammaksi näiden luvattomilla paikoilla rehottavien väriläikkäin
vuoksi, ehkäpä sen vuoksi, että ne muistuttelivat kotoisempia ja
leppeämpiä näköjä. Hän nojautui kirveeseensä ja osotti peukalollaan
umpimähkään:
"Rupea nyt tämmöistäkin paikkaa asumaan!" hän sanoi miettiväisenä,
eikä näyttänyt paikkaa ensinkään hyväksyvän. "Kyllä minä ensin
kävisin itse katsomassa! Mutta Craigin Kirstissä onkin vaikka
kymmenen miehen sisu!"

Sitten hän kiskasi oven auki, kohottaen sitä samalla, saranan rasitusta
keventääkseen, ja astui sitten kurkistellen sisään. Hänen niin tehdessään
livahti haarapääsky ulos särkyneestä akkunaruudusta.
Mökissä oli kaksi huonetta, toinen paljoa pienempi toista. Pienemmän
huoneen laipiona oli räystäiden tasalle rakennettu parveke, joka oli
päähuonetta kohti avoin. Päähuoneessa ei ollut laipiota, ei muuta kuin
kedrilaudoista ja tuohesta kyhätty katto. Idän puoleisella päätyseinällä
oli luonnonkivestä tehty hormi, jonka alaosa oli kaarevaksi holvattu, ja
holvin alla oli tilava liesi haahloineen ja