Aarniometsaen Sydaen | Page 3

jonka vuoksi se heitti sikseen tukkimiehen turhan vahtimisen ja
kääntyi inhoten toisaanne. Se vihasi minkkiä ja ihmetteli, mitä asiaa
mokomalla kalansyöjällä oli lähteä niin kauas vedestä. Ei se juuri
pelännyt--harvalle eläimelle pelko on niin tuntematon kuin portimolle
--mutta sillä oli vielä häijyssä pikkusydämessään ripponen järkeä ja se
tiesi, että minkki oli melkeinpä yhtä pahasisuinen kuin se itsekin ja
lähes kolme kertaa isompi.
Vanhan polun yli kallistui saarni ja saarnen sammalisesta haarasta
väijyi kulkijain askelia kaksi haaleata keltaisenvehreää silmää, terät
hienoina mustina rakoina. Ne silmät olivat pyöreässä karvaisessa
päässä, joka oli painautunut aivan oksaan kiinni ja vähän kurkotti sen
ylikin. Suipot tupsukkaat korvat olivat niuhassa pitkin pyöreätä
ruskeata päätä. Neljä partaveitsikynttä oli vihaisesti tunkeutunut oksan
kuoreen; sillä villikissa tiesi--ehkä oli jollain salaperäisellä tavalla
saanut tämän tiedon etäiseltä heimolaiseltaan, kotilieden ja
kotikynnyksen kukkujalta --että ihminen se oli kaiken metsäkansan
ainoa voittamaton vihollinen. Julmasti sitä himotti hypätä miehen

kumartuneeseen niskaan, aivan kirjavan mytyn ja ruskean hatunlierin
rajaan, josta se hohti punakkana ja suojattomana. Mutta villikissa,
Pohjois-Amerikan pienempi ilves, oli paitsi julmaa luontoaan perinyt
hyvän annoksen varovaisuuttakin, ja tukkimies sai astua kompuroida
edelleen häiritsemättä ja vähääkään aavistamatta sitä viheriäistä vihan
liekkiä, joka paahtoi hänen niskaansa.
Aivan toisenlainen oli se katse, joka seurasi lähellä polkua olevasta
pimeästä notkelmasta pienen pökköryteikön keskeltä. Siellä oli Kroof
karhu viileässä hämäryydessä takajaloillaan istuen ja mahtavaa
ruumistaan puolesta toiseen häälytellen sekä joskus pyyhkäisten pois
sääsken kuononsa herkkätuntoisesta kärjestä. Kroofilla ei tänä kesänä
ollut penikkaa perässään juoksemassa ainaisena huolena ja murheena.
Tuntikauden se oli näin mukavasti häälynyt, tuntematta pelon tai himon
tai harminkaan häiriöitä; mutta kuullessaan metsäkanan varottavan
vikerryksen ja naulapohjaisten saappaitten kilkkeen, oli se paikalla
jäykistynyt kuin isoksi ruskeaksi kannoksi itsekin. Pienet punaiset
silmät seurasivat vierasta ja näyttivät vilkuttavan. Se oli nähnyt ihmisiä
ennenkin eikä heitä pahoin pelännyt, enempää kuin erikoisesti
vihannutkaan. Mutta kun se kammosi turhia ikävyyksiä, niin ei se
huolinut tunkeutua heidän huomioonsa ja sen vuoksi se noudatti metsän
tapaa ja pysytteli ääneti. Mutta karhu on hyvin paljon inhimillisempi
metsän kaikkea muuta karvaista kansaa, taipuvaisin ja suvaitsevaisin,
vähimmän ympäristönsä orja. Ja sillä on lisäksi suuri annos huumoria,
tuota inhimillisintä kaikista lahjoista; ja Kroofia huvitti, sillä se tunsi
tämän harmaapukuisen oudon miehen yhdeksi niistä meluapitävistä
metsänhakkaajista, joiden leiristä kaukaa Kuah-Davikin rannalta se
viime talvena oli puhaltanut moniaita sangen tyydyttäviä sianpaisteja.
Sitä yritti jälleen hupaisesti keikututtaa tämän mieleen muistuessa,
mutta se ei olisi oikein käynyt yhteen muitten lahokantojen kanssa ja
sen vuoksi sai keikuttaminen jäädä sikseen. Kroofin päähän juolahti,
että mitähän jos yhdellä kämmenen läimäyksellä repäisisi kirjavan
mytyn oudon miehen olalta ja katsoisi, eikö siinä olisi kaikenlaista
hyvää tavaraa, ehkäpä siankin paistia; mutta tämäkin oikullinen
päähänpisto sai jäädä sikseen. Vasta kun se oli nähnyt miehen kulkevan
polkua pois pitkään matkaan ja katoavan mäen toiselle rinteelle, se
syvällä, omia asioitaan muistelevalla mörähdyksellä jälleen käänsi

huomionsa sääskiin, jotka olivat sillä välin saaneet selville karhun
kuonon kaikki hellät kohdat.
Nämä edellisillä sivuilla mainitut olivat vain muutamia niistä polun
vaanijoista, jotka itse näkymättöminä silmillään mittailivat
aarniometsään tunkeutuvaa miestä. Pitkin matkaa hänen joka
askeleensa hyvin huomattiin. Mutta ei hän olisi astunut niin turvallisena
ja mistään välittämättä, jos hän olisi tiennyt, että hiljattain, edellisenä
vuonna, pantteriparikunta oli muuttanut näille maille ja anastanut
läheisen vuoren rinteestä tyhjän pesän. Eipä suinkaan, vaan kirves olisi
heilunut vapaana ja silmät olisivat etsien tutkineet jokaisen tien päällä
riippuvan oksan; sillä ei kukaan tiennyt paremmin kuin Taavi Titus
ukko kuinka vaarallinen vihollinen ruskeankeltainen pohjoinen pantteri
on. [Footnote: Puumaa (_Felis concolon_) sanotaan
Pohjois-Amerikassa yleiseen "pantteriksi" ja "vuorijalopeuraksi".
Nykyisin sitä Pohjois-Amerikassa tavataan harvoin, tuskinpa ensinkään
niissä seuduissa, joissa tämä kertomus liikkuu. (Suom. muist.)] Mutta
pantteriparikunta sattui paraillaan metsästämään vuoren takana,
Kuah-Davikin matalassa laajametsäisessä laaksossa.
Asiain näin ollen ei vanhaa tukkimiestä kaikkien väijyjäin puolelta,
jotka häntä silmillään seurasivat, uhannut sen suurempaa vaaraa, kuin
mikä kimalti neljistä pienistä kirkkaista silmistä korkealta vanhan
petäjän latvahaarasta. Pieneen salareikään oli sinne kuin lapsenkamarin
ikkunaan ryhmittynyt neljä nuorta sileätä oravanpäätä, ja näitten
mielenkiintoa sanomattomasti herätti se kumma eläin, joka niin
raskaasti astua tömisteli heidän allaan. Jos ne olisivat olleet kyläkunnan
oravia, niin ne epäilemättä olisivat huutaneet kimakoita
huomautuksiaan, suoraan sanoen haukkuneet häntä, sillä orava
harrastaa avomielistä puhetta. Mutta oleskellessaan aarniometsän
asuinmailla oravakin oppii hillitsemään itsensä; ja jos nuori orava tässä
ympäristössä olisi rupattanut kovalla äänellä vaikkapa omassa
pesässään, niin olisi siitä voinut olla hyvinkin ratkaisevia seurauksia.
Kun vanha tukkimies oli niiden näköpiiristä kadonnut, niin kaikki neljä
päätä katosivat pesän myskille tuoksahtaviin syvyyksiin ja siellä
pohdittiin tätä kummaa aivan hiljaisin kuiskauksin.

Tukkimiehen matkaa tehdessä ja maata mitatessa pitkillä laahustavilla
askelillaan polku vähitellen laskeutui seutuun, jossa puiden seassa oli
kosolta sammaltuneita paasia. Pian alkoi sitten sydänmetsän kirkas
ruskeanvihreä hämäryys edestä päin vaaleta ja ilmasta hävitä kaarnan ja
mullan tuoksu. Vastaan henki saraheinän lauhaa vaatimatonta tuoksua;
ja puut alkoivat harveta, ja matkamies tuli metsästä järven rannalle.
Veden pinta loittoni helmeilevän kirkkaana haaleanviheriäisen
kaislikon reunasta ja vastaranta seisoi tummana kalpeata hikistä
taivasta vastaan. Kivenheiton päässä kaislikosta kohosi pieni paljas
musta kalliosaari ja sen päässä souteli veden hohteessa