Ystävykset | Page 9

kilisi muutama ?yri.
Koira tapansa mukaan seisahteli kaikilla tutuilla porteilla; nyt ne olivat suljetut h?nelle. Niit? katseli h?n ??nett?m?ll? ja surullisella kaipuulla. Kyl?n asukkaille oli vaikea sulkea oviansa ja syd?mi?ns? Nellolta ja katsoa kuinka Patras veteli tyhj?? k?rri?ns?. Kuitenkin he t?m?n tekiv?t ja toivoivat n?in miellytt?v?ns? Baas Hogesia.
Joulu-juhla l?hestyi.
Olivat kylm?t, kamalat pakkaset. Teit? peitt?v? lumi oli kuusi jalkaa korkea; j?? oli paksu ja vahva.
T?h?n aikaan vuotta oli koko kyl?ll? iloinen ja juhlallinen n?k?.
K?yhimm?ss?ki majassa sy?tiin piirakaisia, laskettiin leikki?, matalimmassaki m?kiss? oli valmistettu pyhimyksi? kuvaavia sokeri-leivoksia.
Hevosten valjaissa helisiv?t iloiset Flandrian kellot; joka takan padassa kiehui voimakas liemiruoka ja jokapaikassa kuului nauravien neitosten kuiske, kun he pyh?vaatteissaan kiirehtiv?t joko kirkkoon tahi sielt? kotia pitkin valkoisia nietoksia. Ainoastaan yst?vysten pikku m?kki oli aivan pime? ja hyvin kylm?.

IX.
Aivan yksin j?iv?t Nello ja Patras maailmaan. Viikko ennen joulua k?vi kuolema heid?n tuvassansa vieraana ja vei muassansa Jean Daasin rauhan majoihin. El?iss?ns? oli h?n saanut kylliksens? k?yhyytt? ja surua k?rsi?. Kauan eleli h?n puolikuolleena: h?n saattoi ainoastaan antaa heikon merkin tarpeistansa; saattoi harvoin sanoa jonkun yst?v?llisen sanan. H?nen kuolemansa kumminki suuresti ihmetytti yst?vyksi?, jotka h?nt? kauheasti kaipasivat. Nukkuessaan astui h?n tuomarinsa kasvojen eteen. Aamulla, aamuruskon tuikkiessa huomasivat he yksin?isyytens?; t?m? n?ytti heist? k?rsim?tt?m?lt?. Kauan oli ukko k?yh?n?, heikkona halvattuna el?nyt, h?n ei voinut k?tt?ns?k??n heid?n suojellukseksensa kohottaa; mutta h?n erinomaisesti heit? rakasti ja aina yst?v?llisell? hymyilyll? heit? kotia tultua tervehti. Lohduttamattomina kaipasivat ja surivat yst?vykset ukkoa, saattaessansa h?nen ruumistansa harmaan kappelin kirkkomaahan.
K?yh?? ukkoa itkiv?t kaksi k?yh?? raukkaa: nuori poika ja vanha koira.
"Luultavasti h?n nyt armahtaa lapsikurjaa, ja antaa luvan tulla meille l?mmittelem??n," ajatteli myll?rin vaimo, katsellen miest?ns?, joka poltteli piippuansa takan edess?.
Baas Hoges arvasi h?nen ajatuksensa, mutta kumminki oli h?n itsep?inen eik? avannut oveansa, kun pieni hautajais-matkue surullisena siit? kulki sivu.
"Tuo poika-ressu on kerj?l?inen", sanoi h?n itseksens?, "ei h?nen tarvitse liehakoida Aloisan ymp?rill?".
Vaimonsa ei virkkanut mit??n; mutta silloin kun hauta oli peitetty ja v?ki hajonnut, antoi h?n Aloisalle talvikukista tehdyn seppeleen ja k?ski sen panemaan haudalle, sille paikalle josta lumi oli poissa.
Yst?vykset hiipiv?t kotiin s?rjetyill? syd?mill?. Kohtalo eroitti heid?t t?st?ki surkeasta asunnosta. Is?nn?lle olivat he j??neet velkaa tuvastansa koko kuukauden ajalta. Saatettuansa vainajan hautaan ja annettuansa h?nelle viimeisen surullisen palveluksen, ei Nellolle j??nyt ?yri?k??n rahaa. H?n kyll? pyysi is?nn?lt?, joka paikkasi vanhoja kenki? ja sunnuntai-iltana aina pist?ysi myll?ril??n juomaan lasin viinaa ja tupakkaa polttamaan, ett? h?n armahtaisi heit? ja odottaisi maksua. Is?nt? ei tuota ottanut kuullaksensakaan, h?n oli syd?met?n ja saita ihminen. Velan maksamiseksi vaati h?n joka kepin, kiven, pannun ja padan m?kiss? ja ett? tupa olisi aivan tyhj? seuraavana aamuna.
M?kki oli kyll? k?yh? ja pieni, mutta he olivat siihen tottuneet. T?ss? olivat viett?neet monta onnellista hetke?: olihan m?kki niin soma ja valoisa kes?ll? ihanan viinak?ynn?ksens? kanssa, kukkivine papuineen auringon valaisemien peltojen keskell?. El?m?ns? oli kyll? t?ynn? suruja ja murheita -- ja kuitenki olivat he siin? niin tyytyv?iset, niin iloiset, palattuansa kaupungista juoksu-jalassa ja kohdattuansa ukko-vainaan lempe?n hymyilyn.
Koko y?n istui poika koiranensa sammuneen takan ??ress? pime?ss?. Kovasti puristi h?n koiraa saadaksensa v?h?nki l?mmint? ja lohdutusta. Ruumiinsa eiv?t tunteneet pakkasta, mutta syd?mens? j??tyiv?t surusta.
Seuraava p?iv?n-nousu toi joulun aaton-aamun. Nelloa vapisutti syleilless??n ainoaa yst?v??ns?, ja kuumat kyyneleet valuivat el?imen rehelliselle naamalle.
"Menn??n nyt rakas Patrasini", kuiskasi h?n, "menn??n ennenkuin meit? t??lt? ajetaan".
Patras totteli ja molemmat astuivat he suruisina rinnakkain ulos armaasta asunnostansa, jossa joka kappale oli heille kallis ja rakas. Suruisena kallisti Patras p??t?ns?, kulkeissansa viheri?isen k?rrin sivu. Se ei nyt en??n ollut heid?n, vaan j?i velan suorittamiseksi. Vaskiset valjaat olivat lumella. Mielell??n olisi koira tuon viereen istahtanut ja kuollut sen rinnalle murheesta; mutta niinkauan kuin Nello eli ja Patras saattoi olla h?nelle hy?dyksi, ei h?n antaunut suruun ja ep?toivoon.
He meniv?t tuttua tiet?ns? Antverpeniin. Vasta hiukan h?m?rsi; muutamain huoneiden luukut olivat viel? kiini: toisten asukkaat olivat jo liikkeell?. He eiv?t huomanneetkaan, ett? poika koiranensa astui heid?n sivutsensa.
Er??n oven eteen seisattuivat he. T?m?n asukkaille oli ukko-vainaja el?iss?ns? osoittanut monta yst?v?llist? palvelusta.
"Ettek? olisi niin hyv? ja antaisi Patrasille hiukan leiv?n kuorta?" kysyi Nello kainosti, "h?n on vanha, eik? ole sy?nyt sitte eilisen p?iv?n mit??n."
Em?nt? kiireesti sulki oven jupisten itseksens?, ett? ruis- ja vehn?-jauhot ovat nykyj??n hyvin kalliit. Poika ja koira n?yr?sti kulkivat eteenp?in eiv?tk? en??n pyyt?neet.
Vaivalla saapuivat he viimeinki Antverpeniin. Kaupungin kellot l?iv?t kymmenen.
"Olisipa minulla edes jotakin, jota voisin my?d? saadakseni Patrasille leip??", ajatteli Nello; vaan h?nell? ei ollut muuta kuin paita, villainen liivi ja pari puukenki?.
Tuon taisi Patras ymm?rt??. Kuononsa asetti h?n pojan k?delle ik??nkuin anoen, ettei poika h?nen t?htens? surisi ja murehtisi.
Palkinnon saajan nimi ai'ottiin julistaa puolip?iv?n aikana. Nelloki astui tuohon suureen rakennukseen, johon oli aarteensa heitt?nyt. Rappuset ja odotussali olivat t?ynn? nuorukaisia; muutamat olivat h?nen ik?isens?, muutamat taas vanhemmat h?nt?. Kaikkia ymp?r?iv?t vanhemmat, sukulaiset tahi yst?v?t. Nellon syd?n vapisi pelosta, kulkeissaan Patrasinsa kanssa noiden onnellisten nuorukaisten sivu.
Kaupungin suuri kello kime?sti l?i kaksitoista. Sis?-salin ovet avautuivat: hengitt?m?tt? sy?ksyi k?rsim?t?n joukko sinne; oli kuulutettu, ett? valittu kuva nostetaan puisen kepin p??ll? yl?s.
Nellon silm?t pimeniv?t, p??t?ns? py?rrytti, jalkansa vapisivat. V?h?n toinnuttuansa n?ki