Ylhäiset ja alhaiset | Page 9

ei ollut tavallinen lapsi, sen olivat Mets?maan asukkaat huomanneet, vaikka eiv?t viitsineet tuota ajatella. Mutta he rakastivat h?nt?. Kun h?n nyt meni, j?tti syntym?t?llins?, tuntui Jaakollekin t?m? autiolta, Jaakolle, joka oli ilman suurta kaipiota l?hett?nyt muut lapsensa maailmaan. Johannesta, josta h?nell? oli v?himm?n hy?ty? ollut, kaipasi h?n.
Ett? Eeva ik?v?itsi, ei ollut kummaa.

VII.
Touko edistyy.
Se on pysyv? totuus, ett? kuta vaikeampi ty? on, sit? enemm?n voimia siihen vaaditaan, etenkin alussa, jolloin ty?n hedelm? viel? on kaukana, n?kym?tt?miss?.
Johannes rakasti tietoa ja taitoa; h?nen tuli n?ytt?? ty?ss? t?m? todeksi, ty?ss?, jossa monen voimat olisivat laimistuneet.
Johannes ei osannut ruotsinkielt?, ja sit? oli siihen aikaan v?ltt?m?tt?m?sti osaaminen jokaisen, joka tieteen tielle tahtoi antautua. Siin? tuli kohta kova h?nen eteens?. Kirkkoherra antoi h?nelle ruotsalaisen kirjan ja sanoi:
?Lue ulkoa ensim?inen lehti!?
Ja Johannes luki v?sym?tt?, vaikka h?n ei pitk??n aikaan ensink??n ymm?rt?nyt mit? luki. H?nen p?iv?ns? olisivat tulleet varsin ik?viksi tuossa raskaassa ty?ss?, ellei kirkkoherra aina illoin olisi tullut h?nen luoksensa ja usein puoleen y?h?n saakka jutellut h?nelle maailman ja ihmiskunnan historiasta. Nuo hetket olivat ihanat Johannekselle. H?nen silm?ins? edess? aukeni uusi maailma; h?n kuuli tapauksia, joita h?n ei tahtonut saattaa uskoa, h?n n?ki ihmisi?, joiden avuja h?n suuresti ihmetteli, ja kirkkoherra, joka havaitsi Johanneksen, t?llinpojan, syd?men avoimeksi vastaanottamaan suurten ylev?in tekoja ja toimia, ei lakannut puhumasta, eik? poikakaan kuuntelemasta.
Johannes oli onnellinen. Kun h?n aina v?liin k?vi syntym?t?lliss? vanhempiansa tervehtim?ss?, puhui h?n heille, mit? kirkkoherra h?nelle oli puhunut. H?nen muististansa ei unohtunut v?hink??n seikka, jonka h?n oli kuullut. Kun kirkkoherra v?liin k?ski Johanneksen jutella, mit? h?n viikkoja takaperin oli kertonut, ei h?n voinut olla ihmettelem?tt?; silla Johannes osasi innostuneena asiat viel? el?v?mm?sti selitt?? kuin itse kirkkoherra.
Mutta kaikessa onnellisuudessa on my?skin usein pist?v? orjantappura. Johanneksen t?ytyi havaita tuo. Kirkkoherralla oli paljo pieni? lapsia. H?nen rouvansa ei katsonut Johanneksen tuloa n?iden lis?ksi samalta kannalta kuin kirkkoherra. Johannes kuuli usein, miten rouva soimasi miest??n, ja vaikka h?n kirkkoherran puolustuksessa usein kuuli oman kiitoksensa, niin se h?neen koski kipe?sti. H?nen luonteensa ei sallinut h?nen teeskennell? yst?vyytt?, jota h?nen syd?mess??n ei ollut, ja rouva, joka t?llil?iselt? etukynness? vaati orjallista n?yryytt?, vihastui usein Johannekselle, kun t?m? -- tosin n?yr?sti, mutta samalla miehen vakavuudella kohteli h?nt?. H?n vei usein kanteita kirkkoherralle, mutta t?m? puollusti aina Johannesta.
Puolentoista vuotta oli Johannes ollut kirkkoherran luona. H?n oli sanomattomalla vaivalla, mutta samalla sanomattoman v?h?ss? ajassa oppinut ruotsia, latinan ja kreikan kielten alkeita, kirjoittamaan, laskemaan, ja kirkkoherran iltapuheista oli h?nelle historia tullut tutuksi. H?n rakasti enin maailmassa opettajaansa, mutta kumminkaan ei h?n saattanut itselt??n salata, ett? entinen rauhattomuus aina v?liin liikkui h?nen rinnassaan. H?nelle oli pappila ahdas, h?n halusi ulos maailmaan; h?n halusi kuulla niiden oppineiden opetuksia, joista kirkkoherra oli innolla puhunut. Kun h?n istui kreikkalainen teos k?dess? ja h?nen ajatuksensa tunkeusi siihen menneesen aikaan, josta h?n nyt k?dess??n piti muistomerkki?, kun koko nykyaika katosi h?nen mielest?ns? ja h?n itse oli istuvinansa gymnasiossa kuunnellen kuuluisan viisaan opetuksia, tahi kun h?n ehtooauringon valossa kulki mets?ss? ja h?nen ajatuksensa juoksivat lent?m?ll? tulevaisuuteen, jolloin h?n itse olisi Parnasson kukkulan saavuttanut ja siell? kokoillut ymp?rillens? viisautta ja tieteit? rakastavaisia nuorukaisia, -- silloin h?n oli onnellinen, silloin h?n oli rauhattomuutensa unhottanut. Mutta v?lin taasen ep?ili h?n kaikkia, luuli voimansa aivan mit?tt?miksi -- ja silloin ei onnettomampaa l?ytynyt.
H?n oli aikonut puhua kirkkoherralle mit? h?n ajatteli, mit? h?n tunsi, mutta tuo entinen ujous esti h?nt?. T?t? paitsi luuli h?n loukkaavansa kirkkoherraa tuollaisella tunnustuksella. -- H?n ei tiennyt, ett? kirkkoherra aivan hyvin tunsi h?nen syd?mens? tilan, ett? kirkkoherra oli aikeissa saattaa h?net sinne, mihin h?nen syd?mens? halusi.
?Min? tarvitsen her?tyst?, min? n??nnyn omani syd?meni rauhattomuuteen?, puhui Johannes er??n? p?iv?n? ja sulki Ciceronsa. ?Minun pit?? p??st? kouluun, Turkuun, yliopistoon, minun pit?? saada n?hd? ihmisi? --?.
Onneton nuorukainen!
Mutta ilta tuli, ja levoton oli taas levollinen. Kirkkoherra puhui h?nelle kreikkalaisesta viisaudesta, Sokrateesta, ja Johannes huokasi ajatellen: ?Milloin voin min? niinkuin Sokrates hillit? syd?nt?ni, milloinka on aatteillani se voima, joka tyynnytt?? myrskyn rinnassani?. Kirkkoherra silm?ili h?nt? tarkasti; h?n n?kyi havainneen, mit? nuorukaisen rinnassa liikkui. H?n sanoi: ?Silloin, kun on alus el?m?n myrskyss? musertunut ja henki her?nnyt viehkeyden unesta?.

VIII.
Tietoja entisest? tuttavasta.
Mutta meid?n on j?tt?minen nuori sankarimme hell?n hoitajansa huostaan, miss? h?n on ty?t?ns? suurimmalla ahkeruudella toimittanut. Olemme n?hneet, minne h?nen halunsa on palanut. Sinne, minne se on palanut, on se h?net vienyt. Mutta ennenkuin h?nt? taasen k?ymme tapaamaan, on meid?n k??nt?minen silm?mme toisaanne.
Keit? ovat nuo nuoret herrat, jotka vieretysten kulkevat Turun Linnakatua kauniina kes?p?iv?n?? He ovat upseeripukuun puetut. Heid?n k?yt?ksest??n n?kee, ett? he ovat ylh?ist? sukua.
He kulkevat hiljaa. He puhelevat hiljaisella ??nell?. Toinen heist? on innostunut, ja kun h?n innostuneena puhuu, hymyilee aina v?liin toinen.
Innostunut puhuja on nuori luutnantti. Toinen, hymyili?, on kapteini. He ovat veljekset: Kaarle ja Teodor Leist.
?Sano mit? sanot?, kuulemme luutnantin sanovan; ?h?n on kumminkin kauniin Turussa; h?nen silm?ns? ovat kauniimmat koko Suomessa; h?nen huultensa hymyily kauniin, suloisin koko maailmassa?.
Kapteini ei en?? hymyillyt, H?n katseli surullisesti velje??n. ?Sin? olet rakastunut. Veli raukka, min? pid?n sinua onnettomana!?
?Min?k? onneton? Sin? et ymm?rr?! Olisit n?hnyt h?net