Ylösnousemus II | Page 9

edustaan toisten edun vuoksi; mutta se totuus, että
jokainen ihminen huolehtii vaan omasta edustaan vastoin toisten
ihmisten etua, oli niin juurtunut pehtorin tietoisuuteen, ettei hän

otaksunut täydellisesti ymmärtävänsä, kun Nehljudof rupesi puhumaan
siitä, että koko tulo maasta pitäisi liittyä talonpoikien omaan
kunnalliseen rahastoon.
--Kyllä ymmärrän. Te tulisitte ottamaan koron tästä rahastosta?--sanoi
hän mennen yhtäkkiä tyytyväisyydestä loistavaksi.
--En suinkaan. Ymmärtäkäähän toki, minä tahdon luopua kokonaan
maasta.
--Mutta menettäisittehän siten tulonne?--sanoi pehtori hereten nyt
hymyilemästä.
--Niin, minä aijonkin luopua siitä.
Pehtori huokasi raskaasti ja alkoi sitten jälleen hymyillä. Hän oli
ymmärtänyt. Hän ymmärsi, ettei Nehljudof ollut aivan tervejärkinen
ihminen, ja alkoi heti maasta luopuvan Nehljudofin suunnitelmasta
hakea oman hyödyn mahdollisuutta; olisi välttämättä tahtonut
ymmärtää suunnitelman niin, että hän saisi käyttää hyväkseen pois
annettua maata.
Mutta kun hän ymmärsi tämänkin mahdottomaksi, meni hänen
mielensä apeaksi eikä hän välittänyt enää koko suunnitelmasta, vaan
jatkoi hymyilemistänsä ainoastaan isännän mieliksi. Huomattuaan ettei
pehtori ymmärtänyt häntä, antoi Nehljudof hänen mennä ja istui itse
veistellyn ja lakilla tahratun pöydän ääreen panemaan paperille
suunnitelmaansa.
Päivä oli jo laskenut vastapuhjenneiden lehmuksien taa ja hyttyset
lentelivät parvittain huoneeseen ahdistaen Nehljudofia. Hän sai
kyhäelmänsä valmiiksi juuri siihen aikaan kuin kylästä alkoi kuulua
karjan ammuntaa, avautuvien veräjien kitisemistä ja kyläkokoukseen
tulleiden talonpoikain puhetta. Nehljudof kielsi pehtoria kutsumasta
heitä konttoriin, vaan sanoi itse menevänsä kylälle siihen taloon mihin
he kokoontuivat. Häthätää juotuaan pehtorin tarjooman lasillisen teetä,
läksi Nehljudof kylälle.

VII.
Kylänvanhimman talon pihalla kokoontuneesta väkijoukosta kuului
yhtenäinen keskustelun porina,--mutta Nehljudofin lähestyttyä puhe
taukosi ja talonpojat aivan niinkuin Kusminskissakin ottivat toinen
toisensa jälkeen lakit päästänsä. Täkäläiset talonpojat olivat paljon
harmaammat kuin kusminskilaiset; niinkuin tytöt ja vaimot kaikki

pitivät höyheniä korvissa, niin pitivät miehet melkein kaikki
niinivirsuja ja kauhtanoita. Jotkut olivat avojaloin, paljaissa paidoissa,
suoraan työstä kun olivat tulleet.
Nehljudof pakotti itsensä alkamaan puheensa ja ilmoitti talonpojille
aikovansa antaa heille maan kokonaan. Miehet olivat ääneti eikä heidän
kasvojensa ilmeessä tapahtunut mitään muutosta.
--Sillä minä katson,--jatkoi Nehljudof punastuen: että jokaisella on
oikeus käyttää hyväksensä maata.
--Se on selvä. Se on ihan niin,--kuuluivat jotkut talonpojat sanovan.
Nehljudof jatkoi puhettaan siitä, kuinka tulo maasta pitää olla jaettu
kaikkein kesken ja sen vuoksi ehdotti, että he ottaisivat maan haltuunsa
ja maksaisivat siitä sen hinnan, minkä itse määräävät, kunnalliseen
pääomaan, jota he itse tulisivat käyttämään hyväksensä. Yhä kuului
hyväksyviä suostumuksen ääniä, mutta talonpoikien totiset kasvot
menivät yhä totisemmiksi, ja heidän silmänsä, jotka olivat äsken
katsoneet herraan, laskeutuivat alas, ikäänkuin eivät olisi tahtoneet
saattaa häntä häpeämään, kun muka hänen viekkautensa nyt oli tullut
ilmi eikä hän voinut ketään pettää.
Nehljudof puhui jotenkin selvästi ja talonpojat olivat järkeviä ihmisiä,
mutta he olivat ymmärtämättä häntä siitä samasta syystä, josta
pehtorikaan ei ollut pitkään aikaan voinut ymmärtää. He olivat varmasti
vakuutetut siitä, että jokaisen ihmisen piti jo luonnostaan katsoa omaa
etuansa. Mutta erittäinkin tilanomistajista olivat he kauvan sitten,
useampien sukupolvien yhteisen kokemuksen mukaan, tietäneet, että
tilanomistaja aina valvoo omaa etuansa talonpoikien edun
kustannuksella. Ja sentähden, jos tilanomistaja näin käski heidät
eteensä ja ehdotti heille jotain uutta, tapahtui se arvatenkin
tarkoituksella pettää heitä entistäkin viekkaammin.
--No, sanokaapas nyt minkä veron panette maalle?--kysyi Nehljudof.
--Mitäpä me rupeaisimme verottamaan? Emme me sitä voi. Teidän on
maa ja teidän valta,--vastattiin väkijoukosta.
--No eihän, saatte itse käyttää hyväksenne nämät rahat kunnallisiin
tarpeisin.
--Sitä emme voi. Kunta on erikseen ja tämä asia erikseen.
--Ettekö ymmärrä,--sanoi hymyillen pehtori, joka oli tullut Nehljudofia
hakemaan, tahtoen selittää asiata:--ruhtinas tahtoo antaa teille maan
rahan edestä, mutta nämät rahat annetaan takaisin teidän pääomaanne,

kunnan käytettäväksi.
--Hyvin hyvästi ymmärrämme,--sanoi hampaaton vihainen äijä.--Se on
sitten ikäänkuin pankki, meidän pitää maksaa sisään määräaikoina.
Emme halua semmoista, muutenkin on vaikeata, mutta silloin
menisimme ihan häviölle.
--Turhaa on koko juttu. Pysytään vaan entisessä,--kuului tyytymättömiä
jopa raakojakin ääniä.
Erittäin kiivaaksi tuli vastarinta, kun Nehljudof mainitsi, että hän panisi
kokoon sopimuksen, jonka sekä hän että he allekirjoittaisivat.
--Mitä niistä allekirjoituksista? Niinkuin olemme ennen työtä tehneet
niin tulemme vastakin tekemään, mihin niitä allekirjoituksia
tarvittaisiin? Me olemme vaan tyhmiä talonpoikia.
--Emme suostu, ylen on outo asia. Mikä oli ennen siksi jääköönkin.
Kunhan vaan siemenjyvistä pääsisimme,--sanoivat jotkut.
Siemenistä pääsemisellä tarkoitettiin sitä, että kylvö oli heillä
suoritettava nykyisen järjestyksen mukaan puoleksi talonpoikain omista
siemenistä, mutta lie pyysivät että kylvö vasta suoritettaisiin kartanon
siemenillä.
--Te siis hylkäätte, ette ota vastaan maata?--kysyi Nehljudof kääntyen
keski-ikäisen, hymyilevän, avojalkaisen ja ryysyisen talonpojan
puoleen, joka piteli erittäin jäykästi vasemmassa taivutetussa kädessään
lakkirähjäänsä, aivan niinkuin sotamiehet pitelevät lakkiansa kun lakki
komennetaan päästä pois.
--Aivan niin,--sanoi tämä talonpoika, joka nähtävästi ei ollut vielä
vapautunut sotamiestapojen hypnoosista.
--Teillä on siis maata kylläksi?--sanoi Nehljudof.
--Ei suinkaan--vastasi teeskennellyn iloisella katseella tämä entinen
sotamies hartaasti pidellen edessänsä ryysyistä lakkiansa, ikäänkuin
olisi sitä tarjonnut kelle halukkaalle hyvänsä.
--No, miettikäähän nyt kuitenkin mitä olen teille sanonut,--puhui
Nehljudof kummeksien ja toisti ehdotuksensa.
--Ei ole mitään miettimistä, minkä sanoimme sen sanoimme,--murahti
vihasesti synkkä, hampaaton äijä.
--Jään vielä huomiseksi tänne,--jos muutatte mielenne, niin lähettäkää
sana minulle.
Talonpojat eivät vastanneet mitään.
Näin ei Nehljudof saanutkaan mitään aikaan, ja hän meni takasin

konttoriin.
--Sallikaahan huomauttaa, ruhtinas,--sanoi pehtori, kun