Ylösnousemus II | Page 8

mitään heinää.
--Äläpäs puhu perättömiä,--huusi raskauden tilassa oleva.--Minun
lehmäni eivät ole koskaan ennen joutuneet kiinni.
--Mutta tulitpa sittenkin kiinni,--anna raha tai mene työhön.
--Kyllä tulen työhön, kunhan ensin päästät lehmän, nälkäänhän se
kuolee,--huusi akka kiukkuisesti.--Muutenhan ei ole päivin eikä öin
lepoa. Anoppi on sairaana. Mies juovuksissa. Yksin pitäisi ennättää
joka paikkaan, mutta voimat puuttuu. Hiisi vieköön sinun päivätyösi.
Nehljudof pyysi pehtoria laskemaan lehmät, ja meni itse puutarhaan
miettiäkseen mietittävänsä päähän asti, mutta mietittävää ei nyt enää
ollut mitään.
Kaikki oli hänellä nyt niin selvänä, ettei hän voinut kyllin ihmetellä
kuinka ihmiset saattoivat olla näkemättä ja kuinka hän itsekin oli ollut
kauvan aikaa näkemättä sitä, mikä oli päivänselvää. Kansa oli
häviämäisillään, oli tottunut tähän omaan häviämistilaansa, sen
keskuudessa oli päässyt valtaan häviämiselle ominaiset ilmiöt: lasten
kuoleminen, naisten ylivoimainen työ, puuttuva ruoka kaikille,
erittäinkin ukoille. Ja näin oli kansa vähitellen tullut siihen tilaan, ettei
se itsekään nähnyt tilansa koko kauheutta eikä valittanut sitä. Ja
sentähden mekin pidämme tätä tilaa luonnollisena, semmoisena kuin
sen muka olla pitääkin. Nyt hänelle oli päivän selvänä, että kansallisen

puutteen pääsyy, jota kansa itse hyvin tunsi ja aina toi esille, oli siinä,
että tilanomistajat olivat ottaneet siltä sen maan, josta se yksistänsä
saattoi elää. Oli tietysti aivan selvää, että lapset ja vanhukset kuolivat
siksi, ettei heillä ollut maitoa, ja maitoa ei heillä ollut, koskei ollut
maata missä syöttää karjaa ja korjata viljaa ja heinää; oli aivan selvää,
että kansan koko kurjuus tai ainakin lähin, pääsyy tähän kurjuuteen oli
siinä, että maa, josta kansa sai elatuksensa, ei ollut sen omissa käsissä,
vaan niiden ihmisten käsissä, jotka käyttäen hyväksensä tätä
oikeuttansa maahan elivät kansan työstä. Mutta sitä maata, joka oli niin
välttämätön ihmisille, että nämät menivät sen puutteessa sukupuuttoon,
muokkasivat juuri nämät ihmiset jotka olivat saatetut äärimmäiseen
kurjuuteen, ja muokkasivat siinä tarkoituksessa, että vilja tulisi
myydyksi ulkomaille ja maanomistajat voisivat ostaa itselleen hattuja,
kävelykeppejä, vaunuja, pronssiesineitä j.n.e. Se oli hänelle nyt yhtä
selvää, kuin oli selvää, että aitaukseen suljetut hevoset, syötyään
aitansa kaiken ruohon, vähitellen laihtuvat ja kuolevat nälkään, kunnes
ne päästetään semmoiselle maalle, mistä voivat löytää ruokansa... Ja se
on hirmuista, eikä semmoista mitenkään voi eikä saa olla. Täytyy
keksiä joku keino siihen, ettei semmoista olisi, tai ainakin olla itse
ottamatta siihen osaa. »Ja minä ihan varmaan löydän nuo keinot»,
ajatteli hän kävellen lähimmässä koivikkokäytävässä. »Oppineissa
seuroissa, valtiollisissa laitoksissa ja sanomalehdissä me
keskustelemme kansan köyhyyden syistä ja keinoista kansan
kohottamiseksi, mutta emme keskustele siitä ainoasta mahdollisesta
keinosta, joka todella kohottaisi kansan, ja joka on siinä, että sille
annetaan siltä otettu ja sille välttämätön maa.» Ja hän muisti elävästi
Henry Georgen aatteen pääperusteet ja oman innostuksensa tähän
kirjailijaan, ja ihmetteli kuinka hän oli saattanut unohtaa sen kaiken.
»Maa ei voi olla omistuksen esineenä, se ei voi olla oston ja myynnin
esineenä, yhtä vähän kuin vesi, kuin ilma, kuin auringonsäteet. Kaikilla
on yhtäläinen oikeus maahan ja kaikkiin sen ihmisille tarjoomiin
etuihin». Ja nyt hän ymmärsi minkätähden häntä oli hävettänyt se tapa,
millä hän oli järjestänyt asiat Kusminskissa. Hän oli pettänyt itsensä.
Tietäessään, ettei ihmisellä voinut olla oikeutta maahan, hän oli
kuitenkin pidättänyt tämän oikeuden itsellensä ja lahjoittanut
talonpojille osan siitä, mihin hänellä sydämmensä syvimmässä ei
tuntunut olevan oikeutta. Nyt hän ei enää näin menettelisi, vaan

muuttaisi senkin minkä oli järjestänyt Kusminskissa. Ja hän pani
päässänsä kokoon semmoisen suunnitelman, että maa olisi annettava
talonpojille arennille, mutta vuokrahinta katsottava samojen
talonpoikain omaisuudeksi, siinä mielessä, että he maksaisivat nämät
vuokrarahat ja käyttäisivät niitä veroihin ja kunnallisiin tarpeisinsa.
Tämä ei ollut _single-tax_, Henry Georgen mukaan, vaan oli nykyisissä
olosuhteissa käytännöllisin keino sinne päin. Pääasia oli, että hän
luopui maaomistuksen käyttämisestä omaksi hyväkseen.
Kun hän tuli taloon, pyysi pehtori päivällisille, erittäin iloisesti
hymyillen ja ilmaisten pelkäävänsä, ettei hänen vaimonsa yhdessä tuon
höyhenkorva tytön kanssa valmistamat ruokalaitokset vaan olisi liiaksi
kiehuneet tai paistuneet.
Pöydälle oli katettu karkea pöytäliina, servietin asemasta oli pesuliina
koruompeluksilla, ja pöydällä oli sangattomassa soppavadissa
potaattisoppaa sen saman kukon kanssa, joka oli oikonut milloin toista
milloin toista mustista jaloistaan ja nyt oli leikeltynä, palasiksi
hakattuna, monin paikoin vielä karvaisena. Sopan perästä tuli samaa
kukkoa paistetuilla karvoilla ja piimäpiiraisia paljolla voilla ja sokerilla.
Niin vähän maukasta kuin kaikki tämä olikin, söi Nehljudof kuitenkin
huomaamatta mitä söi, niin kiintynyt hän oli omaan suunnitelmaansa,
joka yhdellä kertaa oli vapauttanut hänet siitä alakuloisuudesta, minkä
hän oli kylästä mukanaan tuonut.
Pehtorin vaimo katsahteli ovesta sillä aikaa kuin se tyttö
korvahöyheninensä tarjosi pelokkaana ruokaa, ja itse pehtori
tyytyväisenä vaimonsa taidosta yhä iloisemmin hymyili.
Päivällisen jälkeen sai Nehljudof suurella vaivalla pehtorin istutetuksi
viereensä, ja tutkiakseen itseänsä ja samalla keskustellakseen jonkun
kanssa siitä mikä oli niin hänen sydämmellään, esitti tälle
suunnitelmansa maan luovuttamisesta talonpojille ja kysyi hänen
mieltänsä asiasta. Pehtori hymyili ja tahtoi osoittaa jo kauvan sitten
miettineensä juuri tätä samaa ja olevansa nyt hyvillään siitä mitä kuuli,
mutta oikeastaan hän ei ymmärtänyt mitään, eikä nähtävästi ollut
ymmärtämättä senvuoksi, että Nehljudof olisi puhunut epäselvästi,
vaan senvuoksi, että tämän suunnitelman mukaan Nehljudof tuli
luopuneeksi omasta