Ylösnousemus I | Page 7

mutta jo ajatuskin, että ruhtinatar oli saattanut rakastaa jotakuta ennen,
loukkasi häntä.
Niin että syitä oli puolesta yhtä paljon kuin vastaankin; ainakin
pätevyyteensä nähden nämät syyt menivät vastakkain, ja Nehljudof,
itsekin nauraen, sanoi itseänsä Buridanin aasiksi. Ja kuitenkin yhä
pysyi sinä, tietämättä kumpaan heinätukkoon oli käännyttävä.
»Enhän minä, saamatta vastausta Maria Wasiljevnalta (aatelisjohtajan

vaimolta) ja kokonaan lopettamatta tuota suhdettani, voikaan
mihinkään ryhtyä», sanoi hän itselleen.
Ja tämä tieto siitä, että hän voi ja että hänen täytyy viivyttää päätöstä,
oli hänelle mieleen.
»Tottapahan joskus toisten mietin asiata tarkemmin», ajatteli hän, kun
hänen ajoneuvonsa, aivan jo äänetönnä, vierivät oikeuden asfalttiselle
ovenedustalle.
»Nyt minun on omantunnonmukaisesti, kuten olen aina pitänyt
velvollisuutenani, täyttäminen yhteiskunnallinen tehtäväni. Ja onhan se
usein huvittavaakin», ajatteli hän itsekseen, astuessaan ovenvartijan
ohitse oikeuden eteiseen.

V.
Oikeuden käytävissä oli jo vilkas liike, kun Nehljudof tuli sinne.
Vahtimestarit olivat saaneet jalat allensa ja jopa juostenkin
puikkelehtivat hengästyneinä edestakasin viestien ja paperien kanssa.
Oikeudenpalvelijat, asianajajat ja oikeudenjäsenet käyskentelivät sinne
tänne; anomuksien jättäjät, vapaalla jalalla olevat syytetyt harhailivat
haluttomina seinien vierustalla tai istuivat odottamassa.
--Missä on piirioikeus?--kysyi Nehljudof eräältä vahtimestarilta.
--Mikä oikeus? On olemassa siviiliosasto, ja on rikosasiain osasto.
--Minä olen valamies.
--Siis rikosasiainosasto. Olisitte kohta niin sanoneet. Tänne oikealle,
sitten vasemmalle,--toinen ovi.
Nehljudof meni osotettuun suuntaan.
Ovella seisoi jo kaksi ihmistä odottamassa; toinen oli pitkäläntä, lihava
kauppias, hyvänluontoinen ihminen, joka oli nähtävästi juuri syönyt ja
ryypännyt ja oli mitä paraimmalla tuulella; toinen oli puotipalvelija,
juutalainen. He puhuivat keskenään villan hinnasta, kun heidän
luoksensa tuli Nehljudof kysyen valamiesten huonetta.
--Tässä, tässä on, herra. Tekin kai meidän miehiä, vai? sanoi iloisesti
silmää iskien kauppias.
--No niinpä sitten yhdessä teemmekin työtä,--jatkoi hän Nehljudofin
vastattua myöntävästi:--toisen arvoluokan kauppias, Baklashof,--esitteli
hän itseään tarjoten pehmeän, leveän ja taipumattoman
kätensä:--työtähän täytyy tehdä. Ja kenen kanssa on minun kunnia?--
Nehljudof esitti itsensä ja meni valamiesten huoneeseen.

Pienenlaisessa valamiesten huoneessa oli noin kymmenkunta erilaista
ihmistä. Kaikki olivat vastikään tulleita, jotkut istuivat, jotkut kävelivät,
katsellen toisiansa ja tutustuen keskenänsä. Yksi, virasta eronnut sotilas
oli univormussa, toiset olivat mustissa verkatakeissa tai tavallisissa
nutuissa, ja yksi vaan oli mekossa.
Vaikka tämä toimi oli monille tehnyt häiriön heidän työssänsä ja vaikka
he puhuivat, että se oli heille rasitukseksi, oli kuitenkin kaikkien
kasvoilla jonkinlainen tyytyväisyyden ilme, tieto tärkeän
yhteiskunnallisen tehtävän täyttämisestä.
Valamiehet, joista toiset olivat keskenään tutustuneet, toiset vaan
arvailivat toistensa nimiä, keskustelivat ilmasta, aikaisesta keväästä,
ratkaistavista asioista. Jotka eivät ennestään olleet tutustuneet
Nehljudofin kanssa, kiiruhtivat nyt sen tekemään, ja pitivät nähtävästi
sitä erityisenä kunniana. Ja Nehljudofkin, kuten ainakin, keskellä
tuntemattomia ihmisiä, piti sitä aivan luonnollisena. Jos häneltä olisi
kysytty, mistä syystä hän pitää itseänsä ylempänä useimpia muita
ihmisiä, ei hän olisi voinut vastata, sillä koko hänen elämänsä ei
ilmaissut mitään erinomaisempia ansioita. Että hän lausui hyvin
englannin, ranskan ja saksan kieltä, että hänen yllänsä olevat
alusvaatteet, puku, kaulahuivi ja soljet olivat kaikkein parhaimmista
makasiineista, ei tietysti voinut, sen hän itsekin ymmärsi, olla syynä
hänen ylemmyytensä tunnustamiseen. Ja kuitenkin hän epäilemättä
tunnusti tämän etevämmyytensä ja otti vastaan hänelle tarkoitetut
kunnianosotukset asiaankuuluvina, jopa loukkaantui, jos ei niitä ollut.
Valamiehistön huoneessa hän juuri tulikin tilaisuuteen kokea, kuinka
epämiellyttävä on tuntea arvonannon puutetta. Heidän joukossaan oli
näet eräs Nehljudofin tuttava. Se oli Pietari Gerasimovitsh, (Nehljudof
ei ollut koskaan tiennyt, ja vähän ylpeilikin, ettei tiennyt, hänen
sukunimeänsä). Hän oli ennen ollut Nehljudofin sisaren lasten opettaja.
Tämä Pietari Gerasimovitsh oli suorittanut lukunsa yliopistossa ja oli
nyt opettajana lyseossa. Nehljudof ei ollut koskaan häntä kärsinyt
hänen tuttavallisuutensa, itserakkaan naurunsa ja »kommuunisuutensa»
vuoksi, kuten Nehljudofin sisar sanoi.
--Aha, tekin siis olette joutuneet kiikkiin,--hohotteli Pietari
Gerasimovitsh tervehdykseksi Nehljudofille.--Ettekö osanneet välttää?
--En ajatellutkaan välttää,--sanoi Nehljudof ankarasti ja haluttomasti.
--No, no, tuo nyt on sitä kansalaisurhoollisuutta. Odottakaas kun jäätte

ruuatta ja kun vievät yörauhanne, kyllä tulee toinen ääni
kelloon!--sanoi Pietari Gerasimovitsh, vielä äänekkäämmin hohottaen.
»Ei kestä kauan ennenkuin tuo kiusankappale alkaa sinutella minua»,
ajatteli Nehljudof, ja sai kasvoihinsa semmoisen surunilmeen, joka olisi
ollut selitettävissä ainoastaan jos hän juuri ikään olisi saanut tiedon
kaikkien sukulaistensa kuolemasta. Nehljudof jätti hänet ja lähestyi sitä
joukkoa, joka oli muodostunut pitkänhuiskean, sileäksi ajellun,
edullisen näköisen herrasmiehen ympärille. Tämä jotakin elävästi
kertoi. Kysymys oli oikeusjutusta, jota nykyään käytiin siviiliosastossa.
Hän puhui tästä niinkuin hänelle hyvin tutusta asiasta, nimittäen
tuomareja ja kuuluisia asianajajiakin niinkuin tuttujansa. Hän kertoi
ihmeellisestä käänteestä, minkä eräs kuuluisa asianajaja oli jutulle
antanut, ja jonka mukaan toinen asianomaisista, vanha rouva, vaikka
olikin aivan oikeassa, tulee suotta maksamaan suuret rahat
vastapuolelle.
--Nerokas asianajaja!--sanoi hän.
Häntä kuunneltiin kunnioituksella, ja jotkut koettivat päästä esille
huomautuksinensa, mutta hän keskeytti aina kaikki aivan kuin olisi
ollut ainoa, joka taisi tietää asiain oikean laidan.
Vaikka Nehljudof oli tullut myöhään, sai hän vielä kauan odottaa. Jutun
käsitteleminen tuli viivytetyksi erään oikeudenjäsenen tähden, joka ei
ollut vieläkään saapunut.

VI.
Oikeuden puheenjohtaja saapui aikaisin. Puheenjohtaja oli korkea,
täyteläs ihminen, pitkine, harmahtavine poskipartoineen. Hän oli nainut
mies, mutta vietti hyvin vapaata elämää, samoin kuin hänen
vaimonsakin. Eivät he häirinneet toisiansa. Tänä vuonna oli hän saanut
kirjeen eräältä sveitsiläiseltä guvernantilta, joka oli asunut