Yksillä juurilla | Page 3

t?ss' on ?itini hivuksia. t?ss? omituisessa medaljonissa. Min? en tuntenut ?iti?ni, mutta min? muistan kerrotun, ett? kun h?n makasi ruumiina, niin leikattiin h?nelt? hivuskihara ja pantiin minun pieneen k?teeni. Tekee niin hyv??, katsella sit? t?ss?.
Sitten otettiin Volumnia Websterin pienoiskuva viisivuotiaana tytt?n?. Kellosepp? katseli sit? kauan aikaa, milloin ihaillen vilkkaita lapsen kasvoja, milloin todellisella mielihyv?ll? tarkastellen eritt?in sirotekoista kultakehyst?.
-- T?m? on hienoa ty?t?, -- virkkoi h?n ihastuksella. -- Kenen kultasep?n hyv?ns? kannattaisi olla ylpe? t?llaisesta teoksesta.
-- Sin?h?n aina tahdoit my?d? sen, -- virkkoi vanha rouva pisteli??sti. -- Sinussa on niin v?h?n syd?nt?.
-- Sit? sin? olet sanonut minulle jo monta kertaa, -- vastasi kellosepp? varsin tyynesti.
-- T?m? se kumminkin on helmien helmi, sanoi Volumnia, antaen h?nelle er??n vaimon pienoiskuvan. -- Ihmiset sanoivat minun olleen ?itini n?k?isen, mutta se oli loukkausta ?iti?ni kohtaan. Sen kumminkin uskallan sanoa, ett? nuorempana minulla oli melkein yht? kirkkaat silm?t kuin h?nell?kin. Nyt ne eiv?t ole kirkkaat.
Vanha mies katsahti Volumniaan.
-- Niin, eiv?t olekaan, -- sanoi h?n kriitillisesti.
H?n laski kuvan p?yd?lle, sen enemp?? sanomatta, mutta h?n oli ep?ilem?tt? huomannut kuvan kasvoilla tuon samaisen ter?v?n ilmeen ja puoleksi arkailevan katseen, joka tiesi, ett? tuolla vanhalla rouvalla oli ollut huolia, ja ett? ne, kaikesta h?nen j?rkens? j?ntevyydest? huolimatta, yh? edelleen painoivat h?nt?.
-- T?m? on vanha Pietari Goodwin, -- virkkoi Volumnia Webster. -- H?n oli ?itini iso-is?. Min? muistan aina h?nen omituisen, vehre?n takkinsa, h?nen ruskean viulunsa ja harmaan perukkinsa, jotka niin hyvin sopivat yhteen. Min? olen oikein ylpe? Pietari Goodwinista.
-- Ainahan sin? esivanhemmillasi ylpeilet, -- murahti kellosepp?. -- Min? puolestani olen oikein kiitollinen, ett'ei minulla niit? koskaan ole ollutkaan. Mutta enh?n silti kadehdi sinulta sinun esivanhempiasi. Niinkuin jo ennenkin olen sanonut, on kullakin oma keppihevosensa, ja esivanhemmat ylimalkain eiv?t ole kovin kallista tavaraa.
H?nen puhuessaan, otti vanha rouva p?yd?lt? nuoren pojan pienoiskuvan ja pudotti sen syliins?, luullen, ett'ei toinen sit? huomaa.
-- Mit?s sin? siin? minulta salaat? -- kys?isi kultasepp?. -- En min? aio riist?? sinulta perheaarteitasi, ja ep?yst?v?llist? on olla ep?luuloinen minua kohtaan.
-- Se ei olisi milloinkaan johtunut mieleenik??n, Tuomas, -- virkkoi vaimo kiihke?sti. -- Aikomukseni oli vain s??st?? sinua tuskallisilta muistoilta. Katso, jos tahdot.
H?n ojensi miehellens? pienen kuvan ja kumartui h?nen ylitsens?, sanaakaan sanomatta.
-- Meill? ei ole kovinkaan paljoa syyt? olla ylpeit? j?lkeisest?mme, Volumnia, -- sanoi kellosepp? katkeruudella. -- H?n on hyvinkin lupaavan n?k?inen tuossa kuvassa; eik?s ole? Mutta v?hiinp? se h?nen el?m?ns? ty? supistui. H?n katseli el?m?? hienon maailman silmill?, mutta eip? liene kovinkaan hienon maailman tapaista kuolla juopuneitten mellakassa. Tuoss' on. Sin? rakastit tuota poikaa niin suuresti, ett? sys?sit minut ihan syrj??n. Kaikki sinun ajatuksesi liittyiv?t h?neen.
-- Voi sent??n! Sin? olit aina niin tyly, -- virkkoi vanha rouva kiivaasti.
-- No niin, j?tet??n se asia sikseen, -- sanoi kellosepp?, ly?den nyrkkins? p?yt??n.
Samassa kuului koputus puodin ovella, ja Volumnia virkkoi:
-- Joku taisi koputtaa.
-- Joutavia! -- sanoi is?nt?. -- Sinun korvasi ovat liian herk?t.
-- Ja sinun korvasi ovat mielest?ni aina olleet liian tyls?t, Tuomas, -- vastasi em?nt?. -- No, kosk'et sin? liikahda paikaltasi, niin l?hden min? avaamaan oven.
H?n avasi sen. Portailla istui muuan mies.
-- Koputitteko te? -- kys?isi vanha rouva, kun mies oli noussut ja seisoi nyt h?nen edess??n.
-- Koputin, -- vastasi h?n. -- Olin niin rohkea. En n?hnyt tulta koko kyl?ss? muualla kuin teill?. Olen astunut niin monta virstaa, ja nyt on niin kamala ilma. Lev?hdin teid?n talon portailla, ja kiusaus oli niin suuri, ett'en malttanut olla kopauttamatta.
Em?nt? viittasi h?nt? astumaan puotiin.
-- Teh?n olette l?pim?rk? sateesta, -- virkkoi vanha rouva yst?v?llisesti. -- K?yk?? ky?kkiin l?mmittelem??n ja olkaa tervetullut.
Vieras nojasihe puotip?yt?? vastaan. Vett? tippui h?nen kasvoiltansa, rikkin?isest? nutustaan ja vaaleista viiksist??n. H?n oli n?ht?v?sti kuljeksiva soittoniekka, h?nell? kun oli kainalossaan viulu ja k?yr? viheri?ss? pussissa, ja se olikin ainoa osa h?ness?, mik? oli s?ilynyt kuivana. H?n oli kookas, heikkorakenteinen mies, noin nelj?nkymmenen i?ss?. H?nen kasvoillaan asui k?rsimyksen leima, mutta jotain humoria oli j??nyt h?nen suunsa pieliin, ja koko h?nen olennossaan oli jonkinlainen ryhti, jota ei k?yhyysk??n ollut saanut h?nelt? ry?stetyksi.
Uteliaana ja samalla yst?v?llisesti katseli h?nt? vanha rouva.
-- Tep? olette viheli?isess? tilassa, -- virkkoi h?n, ottaen h?nen viulunsa ja laskien sen varovasti puotip?yd?lle. -- ?lk??h?n pelj?tk?: en min? ensi kertaa viulua pitele. Olen oikein iloinen, ett? haitte turvaa t??lt?. Ei raatsisi ket??n k?ske? pois t?llaiseen Herran ilmaan.
-- Min? katsahdin akkunasta sis??n, -- sanoi vieras, puoleksi haaveksien. -- Min? n?in teid?n kumartuvan katselemaan jotain esinett?, ja silloin tuntui melkein kuin olisin tuttujen luokse tullut. Ja niinp? koputin kuin koputinkin.
Vanha rouva toi vieraansa ky?kkiin ja, k??ntyen siell? miehens? puoleen, virkkoi:
-- Tuomas, t?ss' on vieras, joka hakee suojaa meilt?.
-- Terve tultua, -- sanoi kellosepp?, astuen tullutta vastaan. -- Terve tultua, kenp? lienettekin. Mutta hittojakos te l?ksitte t?llaiseen ilmaan ensink??n?
-- Onhan sit? maailmassa koditontakin v?ke?, -- vastasi viuluniekka myh?ht?en, -- ja min? satun olemaan sit? kovan onnen joukkoa.
Kellosepp? naurahti.
-- Istukaahan tuohon sohvaan ja l?mmitelk??, -- sanoi h?n; -- em?nt? laittaa meille illallista. Minulla puolestani on n?lk?, ja te -- suokaa anteeksi suorat sanat -- te n?yt?tte silt?