Valoa kansalle | Page 9

mutta ne ovat myöskin ilon ja toivon kyyneleitä,
jotka te, lapsukaiseni, vielä voitte muuttaa kirkkauden helmiksi
valaisemaan heidän vanhuutensa ilottomia päiviä.
Ja te vanhemmat ja muut kansalaiset, te kaikki, joille se tuomio on
annettu, että joka pahentaa yhden näistä pienemmistä, parempi olisi että
myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän upotettaisiin meren
syvyyteen, tekin iloitkaat että silmänne ovat nähneet tämän päivän,
joka on lohduttavana esimerkkinä siitä, että vielä voi jotakin hyvää
syntyä tällä ajalla, joka muutoin on pahuutta täynnänsä.
(Hannalle.) Teille, hyvä neiti, toivon voimaa ja intoa opetus-työssä,
joka ei suinkaan ole helppo. Teidän matkanne ei ole ruusuilla peitetty,
sillä raaka on teillä vielä maa raivattava, tie kolea kuljettava, mutta sillä
voimalla, joka lähtee rakkaudesta tehtäväänsä, joka vastuksista
vahvistuu ja joka luottaa yksin Häneen, sydänten tutkijaan, sillä
voimalla on teille kaikki onnistuva. Ja teidän palkintonne on oleva
kaunis, sillä se siemen, jota kylvätte, on hedelmäksi kypsyneenä
tuhansien onni ja isänmaa on teitä kiitollisessa muistossa säilyttävä.
(Kääntyen assessorin puoleen.) Äsken olimme Herran temppelissä
kiittämässä Häntä, jolle ensimäinen kiitos aina ja joka paikassa tulee.

Nyt olisi minun kiittäminen sitä miestä, joka lähinnä Häntä tuolla
ylhäällä on tämän koulun syntymiseen enimmän vaikuttanut. Mutta
mistä löydän siihen sopivat sanat? Kuinka voisin, herra assessori,
ajatukseni ilmi tuoda, selittääkseni mitä sydämessäni liikkuu, eikä
ainoastaan minun, vaan kaikkien kansalaisten? Hyvät ystävät,
huomatkaat mitä rakkaus saa toimeen, totinen isänmaan ja oman
kansan rakkaus. Tällä lahjalla on herra assessori laskenut itsellensä
muistopatsaan, joka on pysyväisempi kuin mikään vaskeen valettu
merkki, ja se on puhuva tulevaisille sukupolvillekin siitä miehestä, joka
kansansa sivistämiseksi ja onneen saattamiseksi näin suuren uhrauksen
on tehnyt. Omasta puolestani ja seurakuntalaisteni nimessä saan
sydämestäni kiittää teitä herra assessori, ja teidän luvallanne
nimitämme tätä koulua "Assessori Grasmanin kouluksi", jotta teidän
nimenne, ei siitä koskaan katoaisi.
(Monet rientävät puristamaan assessorin kättä.)
ASSESSORI. Hyvä, hyvä -- kiitollisuutenne minua liikuttaa. Minä en
ole mikään suuri puhuja ja varsinkin suomenkieli sujuu minulta
kankeasti, mutta sallikaa minun kuitenkin sanoa sananen näille
lapsukaisille. Te olette kuulleet herra provastin kauniit kehoitukset ja
toivotukset; minäkin tahdon antaa teille yhden neuvon: oppikaa ennen
kaikkia nöyryyttä ja oppikaa ymmärtämään että Jumala on jokaiselle
määrännyt toimensa täällä maan päällä, on asettanut toiset
korkeammalle, toiset matalammalle, ja tietäkää että se tekee synnin,
joka pyrkii korkeammalle kuin siipensä kannattavat. Se on minun
neuvoni teille, lapsikullat!
KALSO. Eläköön assessori Grasman!
KAIKKI. Eläköön! Eläköön! Eläköön!
ASSESSORI. Jos suvaitsette, herra provasti, niin käymme katsomaan
muitakin huoneita tässä rakennuksessa.
(Katsahtaa Hannaan, joka nyökkää ystävällisesti. Assessori tarjoo
käsivartensa rouva Turholmille ja lähtee menemään, provasti edellä.
Väki hälvenee. Hanna istuu harmonin eteen ja selailee nuottikirjaa.)

KINNAS, mennessään Kanttorin ohitse. Olettehan tekin, kanttori,
nähnyt paljon vaivaa tämän koulun tähden?
KANTTORI, tarttuu kiivaasti Kintaan käteen. Niin, eikö totta? Olenhan
minäkin vaivaa nähnyt, olenhan minäkin puuhannut, onhan minullakin
hiukan ansiota tämän koulun aikaan saamisessa. Vai kuinka?
KINNAS. No ompa niinkin, ei sovi kieltää: koulun johtokunnan
esimies. Olisittehan tekin kiitos-sanan ansainnut.
(Poistuu.)
III. Kohtaus.
Kanttori. Hanna aikoo lähteä toisten jälestä.
KANTTORI, astuen hänen eteensä. Niin, yhden kiitos-sanan, tai edes
kiitollisen silmäyksen -- vaan ei mitään! Voi Hanna, mitä sanot sinä:
enkö ole edes kiitollista silmäystä ansainnut? Minä tyydyn, jos saan sen
edes sinulta.
HANNA. Kiitollisuutta voisi sitten vaatia sekin, joka leipää pyytävälle
ojentaa kiven, joka janoovalle tarjoo myrkkyjuomaa.
KANTTORI. Hanna, Hanna! Mistä tulevat nuot sanat? Sinä tiedät
kuitenkin kuinka olen tätä koulua harrastanut.
HANNA. Minä tiedän myöskin minkä vuoksi olet sitä harrastanut,
KANTTORI. Kansani vuoksi, jonka lapsi olen, ja sinun tähtesi, jota --
HANNA. Kansan? Sano rahan! -- Minun? Sano viinan!
KANTTORI. Oh! -- minä aavistan! Sinäkin olet siis asiasta kuullut ja
sen vuoksi olet minua viime aikoina välttänyt? Mahdollista on että
kaikkien mielestä kenties en ole tehnyt oikein, mutta sinulta odotan
hyväksymistä, sillä kaikki -- kaikki olen tehnyt rakkaudesta sinuun,
Hanna.

HANNA. Vaikene jumalaton! Sinä loukkaat minua kun sanot
rakkaudesta minuun tehneesi sellaista, johon ei yksikään kunniallinen
mies olisi suostunut. Minä halveksin sinua.
KANTTORI. Mutta ajattelehan ettei meillä olisi nyt tätä koulua eikä
sinulla virkaa; ajattelehan että olen saanut viisisataa markkaa
suomalaisille kouluille --
HANNA. Suomalaisille kouluille! Voi meitä! Ja sen vuoksi olet sinä
valmis valuttamaan kuollettavaa myrkkyä tuhansiin kansalaisiin!
KANTTORI. Sinä et tahdo kuulla selityksiäni.
HANNA. En -- mene! Sanoinhan että sinua halveksin.
KANTTORI. Sinä ajat siis minut luotasi niinkuin vieraan koiran, --
minut, joka rakastan sinua enemmän kuin silmäini valoa, -- minut, jolla
ei ole ollut korkeampaa toivoa kuin saattaa sinut onnelliseksi ja
mahdollisesti kerran, kun toimeesi väsyisit, tarjota sinulle rauhaisaa
kotia.
HANNA. Minä kiellän sinua puhumasta rakkaudestasi, jota inhoon ja
jota kuuntelemalla rikkoisin sekä itseäni että erästä toista vastaan.
KANTTORI. Toista? En ymmärrä; mutta sinussahan onkin paljon mitä
en ymmärrä. Vaan miksi sinua kiusaisin kauemmin -- sinä minua
inhoot, niin olet itse sanonut. Minä menen. (Kävelee ovea kohden,
mutta kääntyy äkkiä takaisin.) Hanna, sallitko suudella kättäsi
ennenkuin eroamme?
HANNA. Ei, ei! Sitä koristaa jo toisen miehen sormus.
KANTTORI. Toisen miehen?
HANNA. Niin, miehen, joka ymmärtää velvollisuutensa toisella tavalla,
miehen, jolle olemme