Valoa kansalle

Valoa kansalle, by Wilho Soini

The Project Gutenberg EBook of Valoa kansalle, by Wilho Soini This
eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
eBook or online at www.gutenberg.org
Title: Valoa kansalle Draamallinen kuvaelma kolmessa näytöksessä
Author: Wilho Soini
Release Date: October 27, 2006 [EBook #19646]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VALOA
KANSALLE ***

Produced by Tapio Riikonen

VALOA KANSALLE
Draamallinen kuvaelma kolmessa näytöksessä
Kirj.
WILHO SOINI

Werner Söderström, Porvoo, 1883.

HENKILÖT:
Assessori GABRIEL GRASMAN. Provasti. Kanttori NIILO RIUTTA.
KALSO, | KINNAS, | talonisäntiä. LAHTI, | TUOPPALA, Rouva
TURHOLM. HANNA SOMMAR, edellisen sisären-tytär. Kanttorin
äiti. 1:nen tyttö. 2:nen tyttö. Talonisäntiä, kansaa, koululapsia.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
Rikkaan-puoleisesti sisustettu sali rouva Turholmin kartanossa. Kukkia
akkunoilla. Ovia perällä ja toisella sivulla.
I. Kohtaus.
Hanna istuu sohvalla neuloen, Kanttori nojaa edessä olevaa pöytää
vastaan.
KANTTORI, viitaten sivuoveen. Äänestä päättäen siellä on assessori
Grasman, eikö niin?
HANNA. On. Tiedätkö käykö hän useasti täällä?
KANTTORI. Hänen sanotaan käyvän täällä varsin ahkeraan.
Kerrotaanpa että hänellä olisi jonkinlaisia aikeita rouva Turholmin
suhteen.
HANNA, naurahtaen. Todellakin? Sitäpä en olisi luullut tädistä, joka jo
on siinä ijässä.
KANTTORI. Mikä ikä -- viiden-neljättä vuotias pulska ja varakas leski!
Sellaiset naiset ovat aivan kuin assessoreja varten. Mutta jättäkäämme
heidät ja puhukaamme teistä.
HANNA. "Teistä?"

KANTTORI. Suo anteeksi, en ollut varma uskaltaisinko sinua vielä
sinutella, sillä onhan siitä jo varsin kauan kun viimeksi sain kanssasi
puhua. Sinä siis menestyit seminaarissa?
HANNA. Varsin hyvin, olenhan vaan vähän laihtunut, vai mitä arvelet?
KANTTORI. Se ei haittaa; mutta olet tullut myös paljon totisemman ja
vakaamman näköiseksi.
HANNA. Niin, näetkös, olenhan nyt neljä vuotta vanhempi kuin
lähteissäni.
KANTTORI. Muistan vielä varsin hyvin lähtösi ajan. Molemmat
olimme innostuneet kansamme kohoittamisen ja sivistämisen aatteesta
ja kiihtyneet vastuksista, jotka sitä estivät; päätimme kumpikin uhrata
voimamme tuon aatteen palveluksessa, tehdä kansallemme jotakin
hyvää, vaikka kuinka vähäistä -- ja sinä läksit seminaariin.
HANNA. Niin, ja sinä lupasit sillä ajalla toimittaa tänne kansakoulun.
KANTTORI. Niin lupasin, vaikk'en ole voinut lupaustani kokonaan
täyttää. Mutta kun sinä olit lähtenyt, et usko minkälainen tunne minut
valtasi: melkein kaduin että olin sinua kehoittanut menemään ja että
olin houkutellut rouva Turholmia siihen suostumaan. Tuntui aivan kuin
olisin sinut ijäksi kadottanut. Eikä se kummaa ollutkaan, sillä
olimmehan melkein kuin puolittain kihloissa.
HANNA, nousten äkkiä kävelylle. Meidänhän piti puhua
koulunkäynnistäni.
KANTTORI. Suo anteeksi että lausuin mitä koko maailma siihen
aikaan puhui. Mutta nyt kun taas neljän vuoden päästä näen sinut
entistä kauniimpana ja suloisempana, en tiedä kuinka salaisin iloani ja
tunteitani, jotka sinun palauksesi on virittänyt uuteen tuleen.
HANNA. Oi Niilo, älkäämme puhuko niistä asioista! Etkö ole koskaan
huomannut, että kun rakkaudesta ruvetaan puhumaan, katoo
avosydäminen ilo ja vaatimaton hilpeys nuorten väliltä ja sijaan tulee

jonkinlainen pakollinen kainostelu ja turha ahdistus. Kun
takkavalkeaan heittää uusia puita, se ikäänkuin sammuu ja pimenee
eikä levitä lämmintä, ei valoa.
KANTTORI, vilkkaasti. Niin, hetkeksi vaan; mutta sitten leimahtaa se
korkeaan liekkiin, joka roihuten nousee ylös, paukkaa ja räiskää,
ikäänkuin tahtoisi puunkin sydän riemusta haljeta!
HANNA. Aivan oikein, mutta me antakaamme ystävyyden tulen palaa
ilman lisäystä niin kauan kuin siinä itsessään on kylliksi kuluttamista.
-- Sanopas mitä olette täällä oikeastaan toimineet sillä ajalla?
KANTTORI. Olemme saaneet vihdoin päätetyksi että kansakoulu
rakennetaan kun vaan saadaan siihen tarvittavat varat kokoon. Sitten
olemme koonneet rahoja suomalaisille oppikouluille. Viime kesänä
ai'oimme panna toimeen arpajaiset samaa tarkoitusta varten, mutta
silloin kiiruhtivat muutamat pitäjän herrat, assessori Grasman
etunenässä, pyytämään arpajaisia urkukassan hyväksi. Heille antoi
kuvernööri luvan, meille ei.
HANNA. Assessori Grasman on siis niitä, jotka eivät suomalaisia
kouluja suosi?
KANTTORI. Sitä hänen käytöksensä ja toimensa selvästi osoittavat.
HANNA. Ja sellaiseen mieheen luulet tätini suostuvan! Hän, joka on
suomalaisuudestaan ylpeämpi kuin me molemmat yhteensä.
KANTTORI. Naisten mielipiteet ovat horjuvaisia ja riippuvat
kokonaan siitä mies-seurasta, jossa he liikkuvat, ja varsinkin kun on
sydämen asiat taikka vaan rikkaus kysymyksessä, ei naisten periaatteet
maksa puhumisen vaivaa -- ne häälyvät niinkuin viiri tuulessa.
HANNA. Herra kanttori, missä olet sellaisia naisia nähnyt ja kuinka
olet niin kauniita ajatuksia meistä saanut? -- Minua vähän
kummastuttaa...
KANTTORI. Onnekseni en sellaista ole vielä tähän saakka itse tullut

kokeneeksi, mutta sellainen on yleinen luulo miesten keskuudessa.
HANNA. Se ei ole heillä ensimäinen eikä viimeinen harhaluulo!
KANTTORI. Mielelläni soisin että se olisi harhaluulo ja, ellei monet
esimerkit toisin osoittaisi, tahtoisin sitä uskoakin. Mutta luuletko
esimerkiksi, että jos Turholm vainaja ei olisi ollut harras
suomenmielinen, hänen rouvansa kuitenkin olisi sellainen kuin tätisi
nyt on? Onhan äitisi koti aivan umpiruotsalainen.
HANNA. Aivan varmaan hän olisi kansallismielinen; hänellä on siksi
hyvä ymmärrys ja sydän oikealla paikalla.
KANTTORI. Sitä en suinkaan epäile.
HANNA. Niilo, minä toivon että sinä kerran tulet tuntemaan mikä
voima on naisen periaatteilla: mikä kannatus, jos ne ovat puolellasi,
mikä ankara vastus, jos ne ovat