Valkeat kaupungit | Page 2

kruununsa kultaus kului pois.

Ranunculus, kultakukka,
kuka keväällä uskonut sen ois?
VANHA SYYSLAULU

Ei kruunut syksyyn säilyneet
ole kukkaimme halvimpainkaan.

Kaikk' kalliit ruusut ja orkideet
ne eivät kukkineet lainkaan.
Mun
leikkisiskoni, tähtiöin
jo taivas yllämme palaa,
mut vielä ma kesään
ikävöin
ja sun sydämes suveen halaa.
Osan nuoruudestamme hautahan
joka syksyhän sentään viemme.

Kesän loistoa päivän paahtavan
niin vähän me saaneet liemme.

Mun leikkisiskoni, vieläkin
sinä voitko kesää kiittää?
Niin paljon
on sortunut suruihin,
niin niukasti riemua riittää.
Mut oman veremme unelmain
me tunnemme hurman ja huuman
ja
toivossa kesäin tulevain
me pyyhimme kyynelen kuuman.
Mun
leikkisiskoni, vieläkin
sinä voitko kesään luottaa --
ja jos pettää ensi
suvikin
yhä suvesta suveen vuottaa?
KAKSI KOMEETTAA
On avaruuden ääret rajaa vailla
ja sakeat on sumut tähtivyön.
Niin
harvoin tapaa avaruuden mailla
kaks koditonta kiertolaista yön.
He kerran kohtasivat vuotten päästä,
ois samat unet vieneet yhtehen,

mut kuin ois sydämensä ollut jäästä,
niin kylminä he kulki
eellehen.
He yöhön katos kulkein ratojansa
niin uljain mielin ja niin ylpehin.

Ens kerran kohdatessa matkallansa
he oli kylmää tuhkaa kumpikin.
PYHIINVAELTAJA
Sisar, pitkä on matka mulla
ja jo varjot lankeaa,
yö yllättäin voi
tulla
minun täytyy kiiruhtaa.
Sisar, pitkä on taival eessä,
ohi monen huomenen,
jos on ylläni
taivas seessä
tai takana pilvien.

Sisar, varressa matkasauvan
on kättäni palellut,
olen kulkenut jo
kauvan
ja usein uupunut.
Sisar, tielle jo vuotanut verta
on jalkani loukatun.
Mut jos löydän
ma maani sen kerta,
minä palaan ja noudan sun!
SÄKEITÄ KUUTAMOSSA
1
Kuu sinervätä valoaan luo lumehen,
puut on kuin ruumisvahdit
vakavina,
yön suuren kaipuun äänetönnä kantaen.
Niin kuluvat yön
hetket kuolonhiljaisina.
Kuun ohi yössä pilvet purjehtivat vaan
kuin rauhattomat varjot
vainajien,
kuin taivaan korkeata kantta kulkeissaan
ne iäisehen
sovitukseen viittais tien.
Ja on kuin kaiken katoomisen aavistain
kuu kuolon suuren sanoman
tois maille:
ah, ykskään taistelu ja tuska kuolevain
ei unhoituksen
armoa jää vaille!
2
Kuin malja tulvillansa
unen viiniä loistaa kuu.
Meri-äiti
muistoistansa
unen helmaan unhoittuu.
Mut sen lapset varkain käyvät
yön kisaan kiehtovaan,
kun ulapat
hämärtäyvät,
unen yöllisen hekkumaan.
Yön laineet, ulapan lapset,
kisan kilvalla karkeloi,
kuun helmissä
hohtaa hapset
ja salainen soitto soi.
Ne unten leikkihin, juhlaan
veren voiman vuodattaa,
yön unihin
elonsa tuhlaa
ja mereen raukeaa.

Kuin laineet tuhannet toiset
toden onnea tunne ne ei,
yön unelmat
kuutamoiset
ne vangiksensa vei.
ERÄMAAN VIRTA
1
Vierii verkkaan ohi öisten rantain
niinkuin musta metallinen vuo

virta merten mitattomain luo
korven kylmät, tummat vedet kantain:
elonylenkatseen korpimaiden,
pohjattomain soiden saartamain,

ihmisvihat hukkain, huuhkajain,
metsän kruunutonten kuninkaiden.
Ulapoilla merten uljain taruin,
lapset yön, te aallot, kertokaa:
uskon
uljahimman kasvattaa
päivät pimeimmät ja korpi karuin.
2
Läpi elämäni aaltoillut oot
äänettömin lainein helmaan meren.

Kulkeissasi myrkyttänyt oot sa veren
kaiken, minkä lumoos kietonut
oot.
Oi, en voi sua kirota, en kiittää,
katsella sun laineihisi voin vain!

Äänetönnä rannallasi unelmoin vain
kohtalosta, joka minut sinuun
liittää.
NUKKUVAT KENTÄT
Mitä onkaan elämän ja suven lyhyys,
mikä arvo onkaan onnen
hymyilyllä,
sinuun verrattuna, kuolon kirkas pyhyys,
talven uneen
uupuneiden kenttäin yllä?
Mitä onkaan onnenunet tähkäpäiden,
kuulaat kaihot katoavain kesäin
öissä
verrattuna rauhaan kinosten ja jäiden,
himottomaan loistoon
talven tähtivöissä?

Uinuu lakeus kuin lapsi, joka uskossansa
kuolon syvään siunattuhun
lepoon vaipuu,
nukkuu sammumisen onni otsallansa,
josta
kadonnut on odotus ja kaipuu.
Ah, ei herää talven kylmään aurinkohon
nukkuneiden kenttäin nuori
voima,
ah, ei vaihdu turhaan onnen taistelohon
rauha kaiken
olevaisen unelmoima!
Katsoo taivaan harhaileviin tähtösihin,
kodittomiin kiertäjihin
avaruuden,
kaipaamatta tuntee olemuksen uumenihin
kuolon
unettoman levon ihanuuden.
TALVIAAMU
Mikä hiljainen ja suuri onni onkaan
huurtehisten puiden unelmoissa,

aurinko kun talviaamun koissa
katsoo metsän korkehimpaan
honkaan!
Autuaasti kaikki metsän henget herää,
pakeneepi Hiisi vuorten
lomaan.
Niinkuin luottain onneen ikiomaan
hymyy luonto kohti
päivän terää.
Vavahtaen syttyy metsän synkkä syvyys
kirkkautehen talviaamun
koiton.
Loistaa yli metsän, läheisen ja loiton,
valon suuri siunaus ja
hyvyys.
PIKKURUNOJA
1
Isät
He ovat kaikki aikanaan
unen kultavuorta vuolleet
ja kokoillehet
kalleintaan
ja ovat nyt kaikki kuolleet.
Mut unten vuori on entinen,
yhä aarteet sen kiiltää ja hohtaa.
Yli

isäin kumpujen kiiveten
sitä kohti kulkumme johtaa.
2
Laulun lapset
He on kuin linnut, eksyneet vieraille maille,
ja siipirikoiks siipensä he
lentää.
Ja ystävää ja kotia he iäks jäävät vaille,
mut laulu elää
sydämessä sentään.
Ja erehtyin ja eksyen he etsii laulupuita,
kun linnut muut jo
rakentavat pesää.
Ja kesän suuret suvipäivät odottavat muita,
mut
heidät korjaa kuolo ennen kesää.
3
Itkuraita Alfred de Musset'n haudalla
Se Père-Lachaisen hiekassa huiskaa,
siin' ei laula linnut, ei temmellä
tuulet.
Vain joskus kylmiä valoja kuiskaa
sen juurella kauniit,
maalatut huulet.
Sen lehviss' on tomua Pariisin kadun
ja tomua vuossatain kulttuurista,

on nyyhkyä, naurua toden ja sadun,
jotain Ninettestä, jotain
Ninonista.
4
Huuhkaja
Pikkulinnut liverrelkää
siveästi, säveästi,
tuulta, ilmaa ylistelkää

vienosti ja viehkeästi.
Ah, kun peipot piipattavat,
ah, kun pikku pulmut raksaa,

kyyhkyläiset kuhertavat --
kuinka sitä kuulla maksaa!
Huuhkajall' on toinen ääni,
toiset halut, toiset tavat.
Kiitosta ei kaiu

lääni,
kun sen laulut kumahtavat.
Kuulija vain yksinäinen
vapiseepi tuvassansa,
rinnassansa kylmyys
jäinen,
kuolon kutsu korvissansa.
5
Onnen temppeli
On umpilukkoon mennyt
ovi onnen temppeliin.
Minä sisälle pääse
en nyt.
On tähdissä säädetty niin.
Kuin aron beduiini
eteen oven ma istahdin.
Suru syöpyy unelmiini.

Mut voin elää kuitenkin.
6
Ilta
All' ikkunani, edessäin
käy meren virran vuo.
Sen kesästä ma
kesään näin.
Niin monet päivät peräkkäin
miks nyt sai mieleen tuo:

nuo aallot viel' ei ehtineet
oo yöhön ulappain,
nuo tyrskyt viel' ei
tyyntyneet --
kun ma jo rauhan sain?
7
Kesäyö
Tutut aitat jo kaikki unelmoi,
koko kylä uinailee.
Vain joelta
hanurin soitto soi
ja verkkaan loittonee.
Kaikk' elämän äänet on kuolleet pois
yön helmaan lumotun.
Jos
mun murheeni muistotkin vaieta vois
ja sydämeni mun!
8
Koti-ikävä

Jo kylässä kaikki nukkuu
ja kaikk' ovat kotonaan.
Mun tienikin
kylähän kulkee,
mut ei kotiin konsanaan.
Nämä tiet ovat mulle rakkaat,
nämä tuvat harmajat
ja valkeat
ikkunalaudat
ja pihalla pihlajat.
Mut oudot on kylällä katseet
ja äänet outoja on.
Olen alati
vierahissa
ja iäti koditon.
Kylän koira sen tuntee kyllä,
ei mulle