Valkaman perhe | Page 9

jatkoi
kävelyään.

8.
Esterin poskien puna oli kalvennut niinkuin punainen ruusu vaalenee
ollessaan auringossa, saamatta kylliksi virkistävää kosteutta. Valkeiden,
laihojen käsien selkämyksissä näkyivät selvästi jänteet. Mutta kaunis
oli Ester vieläkin. Hän oli kuin hento kukka, jolta suurempi kasvi
auringon lämpymän säteen siimestää.
Ester odotti ja pelkäsi. Kunhan vain Arnold ei tulisi juovuksissa kotiin.
He olivat tehneet sopimuksen, ettei hän tulisi päihtyneenä
sänkykamariin. Aluksi oli Arnold sopimusta hiukan seurannut. Mutta
sitten se vanheni. Ensin hän pyrki anoen ja pyytäen oven avaamista,
lupauksilla rukoustaan säestäen. Oven avauduttua alkoi sama
sietämätön elämä. Kun Ester tuskan kalvamana kieltäytyi ovea
avaamasta, särkyi se kirveen iskuista -- ja sen jälkeen särkyi aina joku
huonekalu, kallisarvoinen esine.
Ester pelkäsi ja odotti. Usein hän toivoi -- vaikka salaisesti -- että
Arnold viipyisi, viipyisi kauvan, tai että hän tulisi ja toisi vieraat
mukanaan. Auliisti Ester palveli isäntäänsä ja hänen vieraitaan. -- Ellei
niin olisi tehnyt, olisi voinut käydä huonosti.
Yksin istui Ester. Hän ikävöi ja itki. Kun talvi-illan pimeässä
rakennuksen nurkat paukkuivat ja vihainen pohjan viima löi vasten
ikkunoita, juoksi Ester ulkoportaille, koetti kuulostaa, joko kulkuset
kilisisivät. Sisällä hän oli kuulevinaan. Mutta ei hän toki vielä
tullutkaan. Yö oli niin kammottavan pitkä. Parempi, kun tulisi aamulla.
Miten Verner saattoi olla sellainen, tuo kaunis, ennen niin jalo, hyvä
Verner? Ja kalvoihan sekin Esterin mieltä, kun Verner kerran riidan
ollessa kuumimmillaan oli sanonut, ettei Ester mitään Valkamaan
tuonut, köyhänä ja avuttomana oli tullut ja tuskin olisi elämässä
pysynyt, ellei Verner olisi häntä ottanut -- armosta. Armosta, niin hän
oli sanonut. Olihan tosin Verner sitten jälleen pyytänyt anteeksi, mutta
silläkö se oli hyvä.
Ester oli koettanut sydämellisellä hellyydellä miestänsä parantaa, jo
kolme vuotta hän oli koettanut yötä ja päivää. Turhaan. Viime vuotena

se oli ollut ihan aina samanlaista temmellystä.
Kunhan Ester olisi saanut lapsen. Sekin toive oli kokonaan turhaan
rauennut. Kun olisi edes jonkinlaista seuraa tässä tukahduttavassa
yksinäisyydessä. Olihan hän välistä yrittänyt hankkia itselleen
tuttavallista naisseuraa, vieläpä ystäviäkin, mutta ystävyys ei kauvan
kestänyt. Aina kun asiat kiristyivät, menivät ystävättäret Vernerin
puolelle, vieläpä ilmaisivat heille uskotuita vaarallisia
aviosalaisuuksiakin. Ja kun heitä nuhteli, niin sanoivat he hyvin
yksinkertaisesti: vaimon tulee alistua kaikissa miehensä tahdon
alaiseksi. Kaikissa? Alistua alemmaksi kuin eläin? Ei. Ester ei sitä
voinut. Petollisia olivat Esterin naisystävät.
Ester oli tullut siihen käsitykseen, että ystävän piti olla miehen. Mutta
olihan sekin hirveä askel. Kuolema olisi ollut paras ystävä. Ja usein
olikin Ester kävellyt kirkonkylän hautausmaalla mustien ristien
keskellä. Siellä vasta oli rauhallinen paikka. Tuulessa huojuvien
petäjien suhinakin oli ihan toisen äänistä kuin muualla. Se oli mollissa
laulettua nukutusvirttä. Oh, tuolla yläkulmassa oli niin kaunis paikka,
hietakumpu nuorehkon petäjikön keskellä. Sinne vilkkuivat Utuselän
hopeiset laineet, sinne näkyi nurkka Valkaman isosta päärakennuksesta.
Vernerkin ehkä joskus ikkunastaan katsahtaisi kalmistoon päin.
* * * * *
Eräänä keväänä otti Arnold kartanon omaan hoitoonsa. Hän hankki
kymmenen komeata hevosta, lähes sata lehmää ja kaikki taloustarpeet.
Valkamaan tuli toisenlainen homma ja puuha kuin ennen. Ihmisiä kävi
nyt paljon enemmän herrasväen pakeilla, ja Ester sai emäntänä tarttua
kovasti työhön talon askareissa. Kun Arnold oli poissa, kysyttiin
häneltä kaikenlaista. Hän sai päättää. Ja kun tiukka paikka tuli, täytyi
hänen kääntyä pehtorin puoleen, joka aina tiesi neuvon pulman
ratkaisemiseksi. Pian kääntyi Ester pienimmissäkin asioissa pehtorilta
neuvoa kysymään, sillä hän luotti tähän mieheen.
Ensio Rikberg, Valkaman kartanon uusi pehtori, oli kotoisin
Pohjanmaalta. Hän oli nuorena päässyt oppikouluun, mutta erotettu
neljänneltä luokalta, eikä saanut muuallakaan oppikoulua jatkaa. Hän

tahtoi maanviljelijäksi, kävi opiston ja oli nyt pehtorina Valkamassa.
-- Tämä on erinomaisen hyvä tila, oli Rikberg sanonut tiluksia
tarkastellessaan.
Hänen työsuunnitelmansa onnistuivat hyvin. Hän ei paljoa puhunut,
mutta omistamansa vallan hän osasi käyttää. Arnold alusta alkaen oli
tyytyväinen ja iloinen nähdessään hänen hommansa. Päivämääriä hän
itsekin ensimmäisenä kesänä kuleksi Rikbergin kanssa tiluksilla ja
huomasi paljon sellaista mistä hän ennen oli ollut vallan tietämätön.
Näytti kuin uusi ilma olisi puhdistanut Valkaman ummehtuneen
kartanon. Esterkin kävi poskiltaan taas hiukan punakammaksi.
-- Luuleeko Rikberg tämän tilan viljelyksien kannattavan? kysyi
Arnold erään kerran heidän istuessaan Arnoldin huoneessa.
-- En epäile sitä, herra nimismies, minun ymmärtääkseni tämä tila on
paikkakunnan paras. Tänä kesänä on Valkaman peltojen viljasato
sellainen, että sitä täytyy ihmetellä. Jos meidän sato merkitään yhdellä,
niin sitä lähinnä parhaan talon viljasato koko kunnassa on merkittävä
kolmeneljänneksellä. Tämän seikan voin puhtaasti numeroilla todistaa.
-- Vai niin, vai niin, sanoi Arnold hyväntahtoisesti hymyillen.
-- Entäs, millaiset metsät teillä on! Voin vakuuttaa, että
satakaksikymmentä tuhatta ostaja maksaa ensi näkemältä, puhui
Rikberg kiihkeästi.
-- Oikeinko totta?
-- Kyllä se on varma.
Arnold kohosi istuimeltaan, katsahti pitkään Rikbergiin ja virkkoi
haparoiden:
-- Olettekos te raittiusmies?
-- Minäkö? Eihän toki, vastasi Rikberg iloisesti.

-- No sitte saanen tarjota lasin konjakkia kahvin kanssa?
-- Kiitoksia, kyllä se menee.
-- Ester, huusi Arnold.
Ester ilmestyi ovelle tyynen ja totisen näköisenä, mutta huomatessaan
pehtorin hänen kasvoinsa yli vilahti hentoinen hymy. Sitä ei kukaan
huomannut.
-- Kutsuitko minua, Verner?
Arnold meni vaimoaan vastaan, laski käsivartensa hänen olalleen ja
virkkoi hellästi:
-- Toisitko