Valkaman perhe | Page 8

tarkoittanut sillä, ettei hän ollut
normaali. Mutta mikä siihen oli syynä, se oli arvoitus... Oi, ettei Ester
voinut sitä auttaa!
-- Ester, anna minulle anteeksi!

Ester säikähti, katsoi ylös. Hänen miehensä oli sängyn vieressä
polvillaan lattialla. Outo kiilto oli kadonnut silmistä ja huulet
värähtelivät tunteellisesti.
-- Anna minulle anteeksi, Ester, toisti Arnold.
-- Älä ole minulle julma, Verner, pyysi Ester ja tarttui kiihkeästi hänen
käteensä.
-- En tahtoisi. Annatko minulle anteeksi, minä nukkuisin sitte niin
hyvin?
-- Se on jo annettu, vastasi Ester ponnistaen voimiaan saadakseen
lausutuksi nuo muutamat sanat.
-- Nyt minun on hyvä nukkua, sanoi Arnold, suuteli vaimoaan otsalle ja
poistui omaan huoneeseensa.

7.
Aina silloin, kun Arnold oli poissa kotoa, oli Ester ahkerassa työssä.
Hän ompeli lapsen vaatteita, vaikkei hänellä ollut vähintäkään tietoa
pienokaisesta. Ja kun hän toivottomana tätä muisteli, kuului syvä
huokaus sydämmen syvyydestä. Olihan hänen miehensä kylläkin
sanonut, ettei ainakaan muutamaan vuoteen saisi tulla, mutta Ester
sittenkin toivoi.
-- Miksi ei saisi tulla? oli Ester ihmeissään kysynyt.
-- Se olisi niin kovin ikävää, oli Arnold lyhyesti vastannut.
Ester rakasti noita pikku hommiaan. Hänellä oli erityinen piirongin
laatikko toivotun pienokaisen vaatteita varten. Siinä oli pikku "popot",
siinä "kutit" ja "tutit". Ja aina kun Ester niitä järjesteli -- eikä se
suinkaan harvoin tapahtunut -- oli hänen suunsa niin somassa hymyssä.
Mutta toive ei vain näyttänyt toteutuvan. Yli kaksi vuotta he nyt olivat

olleet naimisissa, eikä vieläkään! Sitä ikävämpää Esterille, kun Arnold
oli yhä tiheämmin ja tiheämmin poissa. Yksin hän sai istua, miettiä.
Vernerin virkatoimet olivat niin sanomattomasti lisääntyneet, sillä
virkamatkoille hän melkein aina oli lähtenyt, useita päiviä poissa
viipynyt. Kotiin tultuaan hän oli aina särkenyt jonkun isävainajansa
aikuisen esineen. Nyt ne olivat lopussa. Valkaman kartanon huoneissa
oli sisustus kokonaisuudessaan Vernerin hankkima.
Ester oli tullut kivuloiseksi. Hän ei kotoaan liikahtanut juuri mihinkään,
ja se teki hänen mielentilansa raskaaksi.
Eräänä iltana joulun tienoossa hän äkkiä sairastui. Arnold ei ollut
kotona, mutta häntä lähetettiin noutamaan sieltä, mihin oli sanonut
lähtevänsä virantoimituksille.
Arnold tuli yöllä kotiin. Hän oli tavallista enemmän kiihtynyt.
Sänkykamarin ovi oli lukittu. Arnold kirosi. Palvelija kiiruhti
ilmoittamaan isännälleen rouvan sairastumisesta. Se ei vaikuttanut
mitään. Hän otti kirveensä ja iski oven säpäleiksi. Sänkykamarissa oli
kuumetta sairastava Ester polvillaan oven edessä.
-- Miksi lukitsit oven? hän vaimolleen ärjäsi.
-- En tiennyt sinun kotiin tulostasi.
-- Et siis minua odottanut?
-- Olen sinua kauvan odottanut. Mutta minä olen sairas.
-- Ja siksi sinun on sulettava minulta ovi?
-- Verner, anna minulle anteeksi, en sillä mitään pahaa tarkoittanut.
Arnold katsoi kauvan vaimoonsa. Hänen silmissään oli taaskin tuo outo
kiilto.
-- Pyydätkö sinä anteeksi? Ester!
Ja yhdellä nykäyksellä oli Ester Arnoldin sylissä. Hän vei hänet

sänkyyn ja suuteli häntä tulisesti.
-- Verner, minä olen niin kovin sairas, valitti Ester.
Mutta Arnold ei häntä kuullut.
-- Verner, mistä hakija sinut löysi, kun näin pian jouduit kotiin, kuule,
mistä?
-- Mikä hakija? huudahti Arnold vihdoin kiihtyneenä.
-- Minähän lähetin sinua noutamaan ja ilmoittamaan...
-- Minua noutamaan?
-- Niin, ja ilm...
-- Sinä siis vakoilet minua, huusi Arnold, siksipä oletkin taas noin
kylmäkiskoinen kohtaani. Mutta ole vain, jos tahdot, hän
ylenkatseellisesti jatkoi, hyppäsi pois sängystä ja poistui. Salista kuului
kirveen iskuja ja kirosanoja. Esterin kuva oli salin lattialla pirstaleina.
Arnold oli nukkunut salin sohvalle, kun palvelia hänet herätti yöllä
nöyrästi niiaillen:
-- Herra nimismies, kuulkaa.
-- Mitä? ärähti Arnold.
-- Saako tohtoria lähettää hakemaan, rouva on niin kovin sairas, että
ihan hourii.
-- Herran tähden, onko rouva sairas? Heti paikalla lääkäri tänne!
Kartanossa tuli kiirettä ja touhua. Paras hevonen kaupunkiin, sen sai
ajaa vaikka kuoliaaksi.
Mutta kun Ester houreestaan heräsi, näki hän Arnoldin sängyn vieressä
polvillaan, kyyneleet silmissä.

Taaskin anteeksi pyyntö sai sovittaa tehdyn rikoksen.
-- Oh, jos tietäisit, miten minä kadun, valitan, puhui Arnold.
Ester ei jaksanut mitään virkkaa, puristi vain hellästi Arnoldin kättä.
Vasta puolen päivän tienoissa tuli lääkäri. Tauti ei ollut hänen
mielestään vaarallista, mutta piti kumminkin olla hyvin varoillaan.
Hiljainen lepo oli paras lääke sitten, kun kuume oli saatu poistetuksi.
Lääkäri lupasi käydä joka toinen päivä, jollei tauti näytä vaarallisempia
oireita.
-- Kuule Ester, puhui Arnold, kun he olivat kahden, en ollutkaan eilen
virkamatkoilla, kuten sanoin meneväni, vaan olin kaupungissa
juomassa. Sellainen raukka minä olen. -- Tuskin voinenkaan enää
muuksi muuttua...
Esterin silmät olivat painuneet umpeen; hän oli nukkunut. Syvään
huokaisten nousi Arnold paikaltaan ja kulki raskain askelin omaan
huoneeseensa.
Kun hän katsoi peiliin, huomasi hän korvallisellaan harmaita hivuksia.
-- Mies vasta kolmenkymmenen ikäinen -- ja lumi putoilee hivuksiin,
hän ivallisesti itsekseen puhui. Mutta se onkin synnin puhdistumatonta
myrkkyä, eikä taivaan valkoista lunta.
Hän ei ymmärtänyt itsekään itseään. Kummallista. Hän luuli aina
vihapäissään jakavansa vain oikeutta. Aina kun hän kiivastui, kiivastui
hän syystä, sillä hän oli muka kärsinyt vääryyttä. Eikö hänellä
esimerkiksi vaimoonsa nähden ollut rajoittamattomat oikeudet? Hän
myönsi nyt, ettei niin ollut. Mutta kuinka kauvan hän sen muistaisi?
Siksi kun jälleen saapui juovuksissa kotiin.
-- Kirous! hän ärjäsi, mutta laski alas kohotetun nyrkin ja