Valkaman perhe | Page 4

lattialle. Ison peilin h?n potkasi s?p?leiksi.
Arnold seisoi keskell? lattiaa, katseli tuhoa ja nauroi pirullisesti.
-- Nyt olet tyytyv?inen, h?n itsekseen h?pisi.
S?nky valkoisine lakanoineen oli koskematta. H?n heitt?ytyi siihen. Mutta ei tuntunut nukuttavan.
-- Rapakossa saisit rype?, h?n taas virkkoi pystyyn hyp?ten, meni ruokasaliin, otti ison pullon ja asettui huoneeseensa juomaan.
H?n joi yksin, nauroi ja irvisteli, joi, kunnes nukkui istualleen.
H?n her?si vasta iltap?iv?ll?. Arvi oli tullut h?nen huoneeseensa postilaukku kainalossa ja katsoi nyt ihmeiss??n is?nt??ns?, joka hieroi unta silmist??n. V?hitellen muisti Arnold kaikki. Huone oli kamalan n?k?inen.
-- Arvi, hyv? poika, auta minua. Vie ulos nuo roskat, h?n sanoi peili? osottaen.
Arvi ryhtyi ty?h?n ja v?hitellen tuli huone yh? autiommaksi. P?yd?n vieress? lattialla oli Esterin valokuva, sen kehys ja lasi pirstaleina. Arnold kohotti kuvan p?yd?lle ja painoi k?dell??n tuskan ahdistamaa syd?nt??n.
-- Ester parka!
Postilaukussa oli Esterin kirje. Arnold otti sen k?teens? pahoja enteit? aavistaen. Olisikohan pormestari kotiin tultuaan kertonut Esterille? Ei, ei se ollut mahdollista -- -- eiv?th?n herrat sellaisia kerro. Mutta jos Ester muutoin olisi saanut tiet??... H?n avasi kirjeen, selaili sit? sielt? t??lt?. H?nen kasvonsa tulivat yh? valoisemmiksi. Sitte h?n sen luki kokonaisuudessaan.
"Rakas oma kulta Vernerini!
Miten sinua nyt ik?v?in, miten kadun, etten kanssasi l?htenyt. Olen istunut valveilla yli puoli y?n, sinua muistellen, sinua ik?v?iden.
En tied?, mik? minua on alkanut vaivata. ?skenkin sieluani ahdisti. Sitte n?in vilahdukselta n?yn, tiikerin silm?t..."
Arnold keskeytti: "tiikerin silm?t", h?n itsekseen toisti -- ja h?nen rintaansa ahdisti. H?n soimasi itse??n, soimasi ankarasti. Vihdoin h?n luki Esterin kirjeen loppuun ja suuteli sit? kerta toisensa j?lkeen.
H?n aikoi kirjoittaa Esterille heti ja tunnustaa h?nelle kaikki. -- Ei. Parempi oli se suusanallisesti h?nelle kertoa. Mutta painajaisesta oli p??st?v?, is?in rikokset olivat sovitettavat. Kumpahan vain l?yt?isi sopivan keinon... Unohtaa niit? ei voinut, ne seurasivat kaikkialla kantap?ill?...
Arnold meni saliin. Katsellessaan is?ns? kuvaa h?nen rintansa alkoi riehua.
-- Sin?kin! h?n huudahti.
H?n haki ty?huoneestansa ison kirveen, kohotti sen kuvaa vastaan.
-- Kuole! Kuole muisto, sanon min?.
Ja kirveen ter? vilahti h?nen olkansa yl?puolella ja sattui kuvaan syd?men kohdalle. Kehykset singahtelivat pikku sirpaleina lattialle.
Arnold hengitti raskaasti, mutta tasaiseen. V?linpit?m?tt?m?n? h?n k??ntyi pois, kutsui Arvin sis?lle.
-- Kanna t??lt? ulos tuo m?d?nn?isyys! Vie se tunkiolle.
Arvi katsoi ihmeiss??n juhlallista is?nt??ns?. H?nen tapansa ei ollut vastustella. Arnold vei kirveens? pois ja j?i k?velem??n huoneeseensa.
-- Jokikisen kalvavan muiston min? t?st? rakennuksesta h?vit?n. Parasta, kun polttaisi koko talon...
H?n pys?htyi saliin viev?n oven kohdalle ja katsoi surumielin ?itivainajansa kuvaan. Sormi sattui huulille -- ja Arnold l?hetti hell?n lentosuutelon ?itins? kuvalle.
-- Hymyile sin? aina minun majani pyhimm?ss? paikassa.
H?n jatkoi j?lleen k?vely??n.
Olisiko en?? mit??n mahdollisuutta uuden el?m?n alkamiseen? Eik? vanha tottumus vaatinut saman suunnan jatkamista? Niin ei saisi tapahtua. Mutta isilt? peritty kehnous, joka asui veress?, veress?, jota itse oli saastuttanut, turmellut... Olisiko mahdollista puhdistaa tuota turmeltunutta verta, kohentaa raukeita j?seni? ja el?htynytt? sielua puhdistaa? Niin t?ytyi tapahtua.
Kaikki tekeminen riippui tahdosta. Heikko, voimaton tahto ... oh, jospa sen voisi karaista, ter?stytt??. Ei Arnoldilla itsell??n siihen voimia en?? ollut. Olihan h?n jo niin usein yritt?nyt, yritt?nyt oikein tosissaan. Mutta p??t?s piti vain p?iv?n, korkeintaan pari... Ja sitten alkoi taas sama, entinen, is?naikuinen, huono el?m?.
Yksi t?hti oli tuolla synkk?pohjaisella taivaalla. Se oli Ester.

4.
Seuraavana sunnuntaina saapui Ester Valkamaan. Arnold h?net itse sinne k?vi valkokupeisella purrellaan noutamassa. Aamup?iv?ll? he tekiv?t pitk?n k?velymatkan Valkaman tiluksien ymp?ri. P?iv?llisen j?lkeen he istuivat k?ynn?spenkill? lehtimajassa.
Arnoldin k?det olivat k??riytyneet Esterin vy?t?isille.
-- Siihen on viel? koko joukko toista kuukautta, puhui Arnold melkein surumielisesti.
-- Niin, vastasi Ester lempe?sti.
-- Mutta olethan sin? nyt jo minun, olet kokonaan ... ja onhan meid?t jo kuulutettu...
Ester ei vastannut mit??n. H?n katsoi haaveellisesti lehtimajan ovesta ulos. P??skyset viserteliv?t tuuhean koivikon keskell? ja pilvenhattarat p?ilyiv?t oksien lomitse taivaan sine? vasten.
-- Miksi et puhu, Ester? Etk? en?? minua rakasta?
Ester k??ntyi ?kki? h?nt? kohti, kietoi k?tens? h?nen kaulaansa ja kuiskasi tunteellisena h?nen korvaansa:
-- Verner, rakastan, rakastan...
Arnoldin silm?t saivat kiilt?v?n ilmeen. H?n painoi Esterin miehuutensa koko voimalla sykkiv?? syd?nt?ns? vasten.
-- Ei, ei Verner, ?l? niin kovasti. Min? vallan tukehdun, puhui Ester punaisin poskin ja hehkuvin silmin, koettaen irroittaa itse??n kauvemmaksi Vernerist?.
-- Mutta miksi et...?
-- Ei Verner, ei!
Ja h?n katsoi j?lleen ulos lehtimajan ovesta, painoi p??ns? alas ja jatkoi surumielisesti:
-- En ilke?isi is??ni koskaan en?? h?pe?m?tt? ajatella, jos...
H?n keskeytti. Kyyneleet uurtivat kosteita vakoja h?nen poskilleen. Ne olivat isoja, kristallinkirkkaita kyyneleit?.
Arnold istui hetkisen mietteiss??n, kuivasi sitten h?nen kyyneleens? ja sytytti tupakan. Ester ei ollut huomannut t?ll? kertaa mit??n merkillist? Arnoldin silmiss?.
-- Tahdon sinua ymm?rt??. S?ilyt? is?si muisto kirkkaana. Anna minulle anteeksi, Ester.
-- Niin mielell?ni sinulle anteeksi annan, jos annettavaa on. Hyv?, ett? ymm?rr?t minua, vastasi Ester.
-- Mutta, rakas Ester, me viet?mme h??mme ensi sunnuntaina, puhui Arnold.
H?mm?styneen? k??ntyi Ester h?neen ja tahtomattaan h?n kysyi:
-- Senk?t?hden?
Mutta sitte h?n punastui.
-- Muutenkin, vastasi Arnold lyhyesti.
Kumpikin vaikeni. He istuivat nyt hiukan erill??n toisistaan.
-- Suostuthan sin?, Ester? kysyi Arnold vihdoin.
-- Mutta Verner, ihmiset nauraisivat meille.
-- Mit? ihmisill? on meid?n kanssa tekemist??
-- Min? olen luvannut olla kotiopettajattarena koulun loppuun.
-- Ja siihen on aikaa kaksi viikkoa.
-- Niin.
-- No kahden viikon per?st? sitten?
Ester ei vastannut. H?n katsoi pient? harmaata varpusta, joka ahkerasti ty?skenteli