Vaarallista väkeä | Page 8

opiskellakseen. Häntä otettiin vastaan
kristillisesti mutta kylmästi. Hänelle kuvailtiin kunnianhimon kiusausta
ja nöyryyden suloisia hedelmiä ja neuvottiin menemään tienoon
kristillismieliselle sepälle oppiin. Koko saalis oli suosituskirja
kirjansitoja Olsenille, jolla hän sai työtä tämän sanomalehdessä ja

kirjansitomatehtaassa.
Hän sitoi kirjoja ja luki niitä, latoi ja korjasi sanomalehteä. Jonkun ajan
perästä häntä ylennettiin. Kirjanpainaja oli alkanut kunnioittaa hänen
hyvää päätään ja tietojaan ja uskoi hänen tehtäväkseen vastuunalaisen
toimen, niitten uutisten merkitsemisen punaliidulla, jotka muista
lehdistä olivat otettavat »Maakunnanlehteen». Holt teki työtä kuin neljä
miestä, kylmi, näki vähän nälkääkin, mutta säästi rahoja. Muuanna
päivänä hän pyrki osalliseksi kirjapainoon ja sanomalehteen. Hänen
isäntänsä ei ainoastaan hämmästynyt, vaan hän alkoi siitä hetkestä
aivan taikauskoisesti kunnioittaa sälliään. Rahojen säästäminen, kuin
oli semmoinen palkka, oli taikatemppu, jota kirjansitoja ei saattanut
selittää luonnollisella tavalla. Hän oli siihen luuloon etenkin
taipuvainen siksi, että hän itse aina oli rahapulassa. Siitä alkaen Holtista
tuli lehden ainoa toimittaja. Toimittajana hän teki itsensä heti
tunnetuksi kaupungissa ja tavalla, ettei hänen nimensä sen jälkeen enää
koskaan joutunut unhotuksiin. Rauhallinen pikku lehti, jonka
sinertävässä paperissa raaka-aineen tuottamat tahrat suuresti häiritsivät
painon selvyyttä, ei ollut siihen saakka koskaan uskaltanut uutisten ja
ilmoitusten puolueettomalta alueelta. Mutta kuin Holt pääsi valtaan
muuttui asian laita. Hän kirjoitti kerran hyvin mieskohtaisen
kirjoituksen siitä »syvästä horrostilasta», johon kaupunki oli vaipunut.
Se tarvitsi tuon tuostakin pientä herätystä, pientä tulinuolta ja toimitus
tahtoi vastaiseksi pitää huolta sen puutteen poistamisesta. Ja sitten
tulivat nuolet, toinen toisensa jälkeen singahtaen vasten kaikkea
melkein mitä kaupungissa oli vanhaa, juurtunutta auktoriteettia.
Enemmin ei olisi kauhistuttu jos vuoren perusta olisi auennut ja niellyt
kaupungin varakkaimmat perheet. Että saattoikin panna nämä vanhat,
korkeasti kunnioitetut nimet kirjansitoja Olsenin sanomalehteen, jossa
oli niin vinot kirjaimet ja niin kurjaa painomustetta, ja joka tähän
saakka oli ollut kaikkein nöyrin ja kuuliaisin kauppailmoitusten ja
kunnallispäätösten edustaja, se oli verraton rikos, eikä mikään
rangaistus saattanut olla kyllin kova. Kävi niinkuin kukin saattaa arvata.
Kuin Holt jonkun aikaa oli herättänyt palokauhua kaikissa taloissa,
herkesivät lehteä pitämästä kaikki oikeamieliset, se on kaikki, joilla oli
varaa maksaa se. Siihen päättyi Holtin sanomalehtitoimi. Hänen täytyi
maksaa kirjoituksensa osuudellaan lehteen, ja kirjansitoja tarttui taas

hallitusohjiin, teki synnintunnustuksen ja sai anteeksi.
Holt möi sen jälkeen osuutensa kirjapainoon ja pani toimeen
talonpoikaiskaupan eräässä kellarissa. Se menestyi. Tätä liikettä
pitäessään hän huomasi itsessään uusia voimia, hänellä oli myöskin
hyötyä tuttavuuksista maaseudulla. Hän ansaitsi rahaa, ja hän
huvittelihe. Siitä kellarista lenteli kaupungille purevia, naurua
herättäviä sanoja; hän jatkoi tavallaan toimittajatointaan, ja hän oli nyt
niin paljon vaarallisempi, kuin ei kukaan saattanut tukkia hänen
suutaan lakkaamalla tilaamasta. Oikein ihmisten mieliä kevensi, kuin
Holt muutamien vuosien kuluttua lakkasi talonpoikaiskaupastaan ja
muutti takaisin kotiseutuunsa. Siellä hän osti kaupan ja edistyi nopeasti.
Vuosittain hän lisäsi kalastusveneittensä ja alustensa lukua ja hänestä
tuli varakas mies.
Asuessaan pienessä rannikkokaupungissa meni hän naimisiin. Holtin
kihlaus- ja naimisjuttu oli pitkät ajat yleisenä keskusteluaineena
sikäläsissä perheissä. Hänen vaimonsa oli jo kuolleen piirilääkärin tytär.
Hänen äitinsä piti ruokavieraita ja hyyräsi huoneita. Ensi aikoina
kaupunkiin muutettuaan Holt asui ja söi lesken luona. Siten hän tutustui
tyttäreen, joka siihen aikaan oli kihloissa paikkakunnan etevimmän
kauppiaan, tukkukauppias Vikin pojan kanssa. Holt oli usein sisässä
lesken luona; häntä huvitti puhella hänen kanssaan; sillä hän oli
teräväpäinen ja oli lukenut koko joukon. Tytär istui tavallisesti
ompeluksensa ääressä eikä koskaan ottanut osaa keskusteluun. Holtin
huomiota ei hän pitkiin aikoihin vetänyt puoleensa, mutta kuin hän oli
taas pakinoinut mielin määrin ja muun muassa puhunut »meidän
näppäristä pikkuneitosistamme», jotka ihailevat luutnanttia, joilla on
hyvin kierretyt viikset, tukkukauppioita, joilla on hyvin hoidetut
poskiparrat, ja pappia, joilla on valkeat kaulahuivit, huomasi hän, että
tytön silmät, jotka aina olivat olleet kuin ompelukseen kiinni naulatut,
olivat häneen käännetyt ja että niissä oli outo katse. Tyttö näytti kuin
kivettyneeltä -- hänen henkensä näytti kokoontuneen suuriin, tummiin
ja syviin silmiin; ne eivät ainoastaan katsoneet häneen, ne koskettivat
häntä; hän tunsi niitten lämpimät säteet ja hän käsitti äkkiä, että tämän
kalpean, kauniin otsan sisälle oli kiintynyt jokainen ajatus, jonka hän
oli pakinoidessaan lausunut, ja että hän, kuin hän ääneti istui työnsä yli

kumartuneena, hiljaisuudessa oli miettinyt hänen sanojaan. -- »Kuinka
ihmeellistä!» sanoivat nämä silmät. »Kuinka ihmeellistä kaikki, mitä
sinä sanot, on.»
Siitä hetkestä tuli Holt vieläkin useimmin sisään lesken luo. Hän puhui
vastakin paljon, mutta hän ei pilkannut niin silmittömästi. Sen sijaan
kertoi hän enemmän siitä mitä hän oli lukenut ja mitä hän oli kokenut.
Mutta mistä hän useimmin puhui, oli nuorten naisten mausta. Hän
käytti koko sukkeluuttaan, tehdäkseen heidän »ihanteensa»
naurettaviksi. -- »Minä en ole koskaan kuullut naisesta, joka ihailisi
todellista ajattelevaa miestä,» hän alituisesti toisti.
Samaan aikaan kuin Holtin huomio kiintyi äänettömän ompelijan
silmiin, teki myöskin hänen sulhasensa Jaakko Vik havaintoja hänen
suhteensa. Omituiset, suuret silmät, joihin hän niin usein oli katsonut,
alkoivat kätkeytyä häneltä. Ne kiintyivät aina niin itsepintaisesti
koruompelukseen ja kuin ne viimeinkin kohosivat, katsoivat ne häneen
niin oudon kylmästi ja tutkivaisesti. Sitten hänestä tuntui omituiselta,
että hänen morsiamensa niin usein täytyi olla kotona äitiä auttamassa.
Viimeinkin hän hämmästyi