Vaaralla - Kuvia laitakaupungilta | Page 2

ja ehtyi yhä enemmän
laitumien huonotessa. Ylimaalaisten kulku oli vähentynyt, jotta
lakinmenekki oli huono. Tulot huononivat sen mukaan kun talvi
lähestyi. Alkoi jo tunkeutua hänelle se ajatus mieleen, että ei pääse nyt
mihinkään, vaan köyhäinhoito heidät perii piammiten. Ja se häntä
kammoksutti yhtä paljon kuin jos olisi nähnyt pimeässä huoneessa
kummituksen loukossa naljottavan ja kiinni tapailevan.
»Ei meillä ole hätää. Tämä kun saadaan maksetuksi, niin ei olekaan
menoja sitten. Ja kesää on vielä jäljellä ja minulla on valmiita lakkeja,
joista lähtee rahaa, kun ne myödyksi saan. Ja jos saadaan vielä lehmä
jonkun ketoon, hyvälle ruualle, niin pois edestä köyhyys. Onhan
ennenkin toimeen tultu. Tästä nikarasta kun vain päästään, niin ei ole
mitään hätää», selitti emäntä toimessaan ja vakuutellen muka Nikkilää.
Nikkilä huokasi syvään ja kääntyi sängyssään seinään päin maata.
»Kun tulisi kuolema», lausui hän pitkäveteisesti.
Sitähän emäntäkin oli ajatellut. Vaan kun Nikkilä itse lausui tuon
toivomuksen, koski se emännän sydämeen kuin puukolla vihlaisten.
Kyyneleet tuppasivat yhtäkkiä silmiin ja mielen täytti kummallinen
kaipauksen tunne, aivan kuin Nikkilä olisi jo ollut ruumiina tuossa.
Entinen elämä, heidän onnensa aika rupesi kulkemaan hänen
muistoissaan, vieri ohi suloisena, hohtavana. Tuo kuihtunut mies tuossa
sängyssä tuntui rakkaalta, niin rakkaalta, että hän tahtoi sen kanssa
vielä kauan elää.
»Kunhan minä tästä nikarasta pääsen», lausui hän itsekseen niin lujalla
äänellä ja sillä äänellä, että kun hän siitä nyt pääsee, niin pääseekin
iäksi kaikista nikarista. Niin hän todella taas uskoikin ja uskonsa tueksi
tapaili mitä suinkin sai. Hän teki niin kuin suolla kulkija, joka katselee
varakseen mätäskohtia ja paremman puutteessa astuu hyvässä luulossa
pienelle heinätupsullekin.
»Onhan niitä huonompiakin eläjiä kuin me. Elääpähän Viion leskikin,
omin varoinsa on toimeen tullut, elättänyt itsensä ja tyttärensä, eikä
suinkaan ole muuta kuin mitä kynsistään saa kankaan kutomisella.

Meillä tässä on talot ja lehmät», supisi hän itsekseen.
Ja emännästä tuntui näin ajatellessaan, että heillä ei ole mitään hätää,
kun vain sai nuo verot maksetuiksi. Ehkäpä hän saa jostakin lainaan
siihen asti, kun saa Viion leskeltä hyyryrahan. Ja hän päätti lähteä
Latulta kysymään.
Sieltä he olivat ennenkin usein saaneet, viimeksi uuninkorjuun aikana.
Ne olivat hyväsydämisiä ihmisiä. Eikähän muissakaan naapureissa ollut
moitetta, kyllä ne avuliaita olivat, vaan köyhempiä vähän, etteivät
paljon koskaan kyenneet rahalla avuksi ja varsinkaan nyt, sen tiesi
arvaamallakin, kun oli heillä veronmaksu itselläänkin.
Mutta Latullakaan ei aina ollut. Ei sattunut tälläkään kertaa.
»Jauhon osto oli meillä eilen ja siihen meni tarkalleen rahat, ettei ole
pennin pölyä. Eihän noita olisi meillä nyt henkeä ahdistavia
tarpeitakaan, että siihen nähden olisi joutunut, jos olisi ollut», sanoi
Latun emäntä.
»Ei olisi meillä ollut hädän pipanaa, jos ei sitä uunin korjausta olisi
ollut», arveli Nikkilän emäntä, hänkin puolestaan.
»Niinhän se on. Niitä tulee arvaamattomia menoja ja arvatuissakin olisi
kypikyllin, sillä meidän pienten eläjäin toimeentulo on kuin kerjäläisen
nuttu: reikä rikkeimän vieressä.»
»Paljon reikiä ja vähän vaatetta, ettei tiedä minkä reijän ensin paikkaa»,
lisäsi Nikkilän emäntä ja nauraa kikatti vertaukselleen.
»Aivan niin», myönsi Latun emäntä. »Hyvin oli meilläkin tuumimista,
kun oli taas tänä kesänä lyhennettävä Lindbomille velkaa, joka otettiin
tämä talo ostaissa, ja samalla olivat verot suoritettavina ja sen lisäksi
muut tarpeet. Meitä isän kanssa jo mietitytti. Ei enää olisi viitsitty
pyytää lykkäystä maksussa, kun jo kerran ennen oli pyydetty. Kyllähän
patruuni olisi vielä myöntänyt, sillä hän oli viime kerralla sanonut isälle:
elä hätäile, Lattu, ei minulla ole kiirettä, ja minä tiedän että sinä maksat.
Viisitoista vuotta olet palvellut minua, niin kyllä minä sinut tunnen. Jos
ei sinulla ole muuta asiaa, niin ota tuosta sikari hampaisiisi ja mene
tiehesi, sillä minulla on kiire tässä», kertoi Latun emäntä ja koetti
matkia patruunin karkeaa ääntä ja äkäistä puhetapaa ja nauroi sitten
makeasti patruunin puheelle ja jatkoi loppuun: »Vaan kuule Lattu», oli
patruuni ikkunasta pihalle isän jälkeen huutanut, »laittauppa tänne
jonakuna joutilaana päivänä katsomaan minun uutta orittani. Se on eri
hevonen, kuin se sinun silloinen 'Putte', jota sinä aina kehuit, ja jonka

kuolemaa sinä surit niin, ettet moneen päivään syödä saattanut.»
Ja molemmat taas nauroivat patruunille.
»Se on niin mukava ukon kärikkä se patruuni, ja tuiki hyväsydäminen.
Vaan ei isä olisi voinut mennä siltä enää pyytämään maksun lykkäystä,
ei vaikka. Tuumailtiin että koetetaan lainata muualta. Vaan mistä sitä
olisi saanut, ja vielä lisäksi pelotti, että jos patruuni olisi saanut tietää,
että isä on muualta lainannut, niin olisi suuttunut kerrassaan. Niinhän se
teki silloinkin, kun me tätä taloa hommasimme ostaa ja kyseltiin ensin
muilta apua ja kun ei saatu, niin meni isä patruunin luo. Vaan kun se oli
kuullut, että on muualta tahdottu, niin sitäkö oli myrtynyt: 'Pirunako
sinä, Lattu, minua pidät, kun vasta viimeksi minun luo tulet. Häh?
Siltähän siltä viimeksi apua haetaan', oli heti äystämään ruvennut ja
pitänyt semmoisen myräkän, ettei ollut isä saanut selityksen vuoroa.
Niin se olisi suuttunut nytkin, jos muualta olisi lainattu. Se olisi tietysti
tokassut niin kuin aina ennenkin: 'Mistä sinä, Lattu, olet niin paljon
rahaa saanut? Eikä olisi käynyt isän sanominen, että ansainnut. Lanttu
ei valehtele koskaan, eikä