Vaaralla - Kuvia laitakaupungilta

Vaaralla - Kuvia
laitakaupungilta

The Project Gutenberg EBook of Vaaralla, by Teuvo Pakkala This
eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Vaaralla Kuvia laitakaupungilta
Author: Teuvo Pakkala
Release Date: April 3, 2004 [EBook #11879]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK
VAARALLA ***

Produced by Distributed Proofreaders Europe, http://dp.rastko.net

VAARALLA
Kuvia laitakaupungilta
Kirj.
Teuvo Pakkala
1891.

1
Pieniä eläjiä olivat.
Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten

eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi
kädellään räystääseen, ikkunat olivat seiniä pitkin kasvavan heinäisen
penkereen tasalla, niin että näytti siltä kuin talo olisi maan sisään
vajoamassa. Ja vajonnut oli ainakin toinen pää rakennuksesta,
portinpuolimmainen, sillä se oli sinnepäin isosti könöllään. Sammalta
kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät
ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin olisi niitä hienovärisellä
sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo
ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä
olla. Siellä oli halpasempiakin, niin että Nikkilän talon ei tarvinnut
huonouttaan hävetä.
Kaksi oli asuinhuonetta: tupa, jossa itse asuivat ja porstuan toisessa
päässä kamari, jossa hyyryläisiä pitivät. Navetta oli, pieni saunan
kömmänö ja tavalliset ulkohuoneet kartanon perällä, ja kartanoa jäi
vielä tilkun verran potaattimaaksi.
Nikkilän emännän mielestä heidän elämänsä asunnon puolesta oli kuin
silkkiä eikä hän nurkunut muutenkaan.
»Elä ole milläsikään, hätäkös meidän on», puheli hän miehelleen, tämä
kun joskus epäili elämistä. Ja kun ahtaalle otti ja itseäänkin mietitytti,
niin uskoi hän, ettei kuitenkaan vielä hätää ole, kunhan tästä nikarasta
vain pääsee, aivan kuin se olisi ollut viimeinen, jonka jälestä kerrassaan
helpottaa.
Mutta semmoista se oli ollut elämä, että kun yhdestä nikarasta pääsi,
niin oli toinen edessä. Nikarasta nikaraan oli elänyt monta herran
vuotta, siitä saakka kun Nikkilä työhön kykenemättömäksi tuli. Viime
aikoina oli eläminen tiukemmalle ottanut kuin ennen ja joskus alkanut
pelottaa, että miten hiljan hitainkin käypi. Mutta epäilys ei kuitenkaan
ollut valtaa toivolta saanut vielä koskaan. Tiukemmassakin kohdassa
uskoi hän, että kyllä he niin kauan toimeen tulevat kuin Nikkilä elää.
Sepä olikin hänen toivonsa pää, että hän jaksaisi taloutta pystyssä pitää
ja Nikkilän hoitaa, kunnes kuolema hänet korjaa, tarvitsematta
heittäytyä köyhäinhoitoon.
»Ehkäpä tuo raukka piankin pääsee täältä pois», ajatteli emäntä, »minä
kyllä jaksaisin itseni elättää».
Viime talvena oli hyvin jo tiukalle ottanut toimeentulon puolesta.
Hyvin piti neuvotella ja pujottelemalla panna. Emäntä odotteli kesää,
aikaa parempaa. Vaan olivat nikaransa hänellä silloinkin.

Heti alkukesällä pani ahtaalle, verolippu kun olisi pitänyt saada
lunastetuksi lehmälle, laitumelle sen saadakseen. Kolme markkaa
siihen tarvitsi, vaan ei ollut penniäkään, eikä ollut toivoa
saamisistakaan tähän hätään. Oli sitä vailla, ettei pitänyt koko lehmä
hävittää, paras tulolähde. Viion leski, hyvä ihminen, hankki rahan ja
maksoi etukäteen hyyryn ja niin pääsi Nikkilän emäntä siitä nikarasta.
Hyvässä toivossa oli hän, että saa alkaa koota kassaan, mitä maidolla
saa ja lakinteolla ansaitsee, vaan pian taas tuli toinen nikara.
Palosyynimiehet kaatoivat eräänä päivänä tuvan uuninpiipun ja
ropostelivat uuninkin niin pahasti, että siitä oli monta vertaa suurempi
työ kuin mitä korjuu alkuaan olisi vaatinut.
Hiljaa oltiin sinä päivänä Nikkilän tuvassa. Aivan olivat kuin mykkiä
molemmat. Vasta illalla maata pannessaan sanoi emäntä katsellessaan
hävitettyä uunin kiuasta:
»Olipa se.»
Vaan Nikkilä ei mitään virkkanut, ja emäntä tiesi miksi: Nikkilä oli niin
täysissään, ettei saanut sanaa suustaan.
»Huonohan se oli piippu ja olisi uunissakin ollut korjattavaa, vaan ei
niitten olisi tarvinnut noin repiä ja raastaa», arveli emäntä. »No mitäpä
siitä, se korjataan, sillähän siitä päästään», sanoi hän niin kuin se olisi
helpostikin tehty.
Hän ymmärsi mitä oli tehtävä. Maito piti myödä tarkempaan, niin että
ukollekaan ei jäänyt kuin iltasella pieni märkä, siksi että sai suunsa
maidolle maistumaan. Yötään täytyi emännän lyhentää entistä
enemmän ja ruokaansa vähentää. Mutta sitä varmemmin hän aina
sanoikin:
»Noo, tästä nikarasta kun minä pääsenkin!»
Ja nyt hän siitä oli päässytkin. Uuni oli eheä ja uusi, piippu törrötti
katolla, mutta uusi nikarakin oli taas. Hänellä oli velkakirja, jossa
maksettavaa oli kahden hengen viiniraha à 12 penniä hengeltä = 24
penniä; 1 miehenpuoli à 2 markkaa, 1 vaimonpuoli à 1 markka; kuitin
lunastus 4 penniä. Summa 3 markkaa 28 penniä. Tämä velka oli jo
julistettu maksettavaksi, tänään juuri rumputettu rästinkanto
tapahtuvaksi huomenna edellä puolisten.
»Käy köyhäinhoidolle sanomassa, että ottakoot nahkan ja tavaran»,
sanoi Nikkilä emännälleen ynseästi.
»Elä ole isä milläsikään, kyllä me vielä elämme. Ei vielä ole hätää, ei

ole hätää. On aikoja pahempiakin eletty», lohdutteli vain emäntä.
Mutta hän oli itsekin juuri ajatellut, ettei koskaan ole näin ahtaalle
ottanut, tullut noin puute puutteen selkään, ettei kerennyt henkeä
vetäistä niitten välissä. Kesästä oli vain loppu jäljellä ja ansiot olivat
menneet kuin pyyhkien, ei pennin pääkälettä säästössä, ei varastossa
huomisen päivän tarpeita. Lehmä oli ehtynyt