Väinölä | Page 2

siihen tulleet. Mutta mahdollista on että sittenkin vielä

joku muotokuva olisi voinut löytyä. Olisin hyvin kiitollinen jos minulle
tulevaisuutta varten annettaisiin siitä tietoa. Niille kaikille, jotka tässä
suhteessa nyt ovat minulle hyväntahtoisesti suoneet apuansa, lausun
sydämmelliset kiitokset. Samoin kiitän kaikkia elossa olevia arvoisia
runoilioita, naisia ja miehiä, ne kun pyyntööni saada painattaa heidän
runojansa kokoelmaani ovat antaneet minulle suotuisat ja ystävälliset
vastaukset, sekä kansanrunouteen nähden Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuraa.
Helsingissä 26 p. marrask. 1899.
Toimittaja.
KANSANRUNOUTTA.
ERÄSKUMMAINEN KANTELE.
Ne varsin valehtelevat,
Tuiki tyhjeä panevat,
Jotka soittoa sanovat,

Arvelevat kanteletta
Väinämöisen veistämäksi,
Jumalan
kuvoamaksi
Hauin suuren hartioista,
Ve'en koiran koukkuluista;

Soitto on suruista tehty,
Murehista muovaeltu:
Koppa päivistä
pahoista,
Emäpuu ikipoloista,
Kielet kiusoista kerätty,
Naulat
muista vastuksista.
Sentä ei soita kanteleni,
Ei iloitse ensinkänä,

Soitto ei soita suosioksi,
Laske ei laatuista iloa,
Kun on huolista
kuvattu,
Murehista muovaeltu.
Kant. I. 1.
MIKSI EN LAULAISI.
Laulavat Lapinki lapset,
Heinäkengät heittelevät,
Hirven harvoilta
lihoilta,
Petran pienen pallehilta;
Niin miks'en minäki laula,
Miks'
ei laula meiän lapset,
Ruoalta rukihiselta,
Suulta suurukselliselta.
Laulavat Lapinki lapset,
Heinäkengät heittelevät,
Vesimaljan
juotuansa,
Petäjäisen purtuansa;
Niin miks'en minäki laula,
Miks'

ei laula meiän lapset,
Juomalta jyvälliseltä,
Oluelta ohraiselta.
Laulavat Lapinki lapset,
Heinäkengät heittelevät,
Nokisilta
nuotioilta,
Hiilisiltä hiertimiltä[1]
Niin miks'en minäki laula,

Miks'ei laula meiän lapset,
Lavitsoilta lautaisilta,
Huonehilta
honkaisilta.
Kant. I. 4.
MUINAISET AIAT PAREMMAT.
Ajattelen aikojani,
Muistan muita päiviäni,
Parempia päiviäni,

Entistä elantoani.
Muin' oli aiat paremmat,
Päivät kaikki
kaunihimmat,
Päivänlaskut laupiaammat,
Koreammat
huomenkoitot:
Toisin silloin touko kasvoi,
Toisin maa orahan otti.

Silloin nousi nuoret heinät,
Kun ma nousin nuorukainen;
Silloin
kasvoi kaikki kaislat,
Kun ma kasvoin kaunis lapsi.
Kasvoin koissa
korkeassa,
Ylenin ylituvissa,
Kaunihilla kannikoilla,
Liioilla
lihamuruilla;
Vaan tuli surma suutimaton,[2]
Kesken yötä
kenkimätön,
Pois otti minun poloisen,
Kauas kantoi Karjalasta

Näille ouoille oville,
Veräjille vierahille,
Jossa harvoin päivä paistoi,

Harvoin kuutamet kumotti;
Harvoin on kuultu kuikan ääni,

Harvoin kaakkurin kajatus;
Harvoin on hauki vierahana,
Siika ei
sinä ikänä,
Lohen poik' ei polvenahan.
Niinpä nyt tätä nykyä,

Tällä tuhmalla iällä,
Sijan tieän, kussa synnyin,
Kanssa paikan,
kussa kasvoin,
En tieä sitä sijoa,
Kussa kuolo kohtajavi,
Näillä
ouoilla ovilla,
Veräjillä vierahilla.
Kant. I. 32.
AURINGON TERVEHDYSSANAT.
Terve kuu kumottamasta,
Kaunis kasvot näyttämästä,
Päivä-kulta
koittamasta.
Aurinko ylenemästä!

Nouse kultaisna käkenä,
Hopeaisna kyyhkyläisnä,
Elollesi entiselle,

Matkoillesi muinaisille.
Nouse aina aamusilla
Tämän päivänki perästä;
Teeppä meille
terveyttä,
Siirrä saama saatavihin.
Käy nyt tiesi tervehenä,
Matkasi imantehena,
Päätä kaari kaunihisti,

Pääse illalla ilohon!
Kal. 49 run.
MISSÄ ARMAANI?
(Paimenlaulu).
Miss' on, kussa minun hyväni,
Miss' asuvi armahani,
Missä istuvi
iloni,
Maalla kulla marjaseni?
Kuulu ei ääntävän ahoilla,
Lyövän
leikkiä lehossa,
Ei kuulu saloilta soitto,
Ei kukunta kunnahilta.

Oisko armas astumassa,
Marjani matelemassa,
Oma kulta
kulkemassa,
Valkea vaeltamassa;
Toisin torveni puhuisi,
Vaaran
rinnat vastoaisi,
Saisi salot sanelemista,
Joka kumpu kukkumista,

Lehot leikkiä pitäisi,
Ahot ainoista iloa.
Kant. I. 173.
ARMAHAN KULKU.
(Paimenlaulu).
Täst' on kulta kulkenunna,
Täst' on mennyt mielitietty,
Tästä armas
astununna,
Valkea vaeltanunna;
Täss' on astunut aholla,
Tuoss' on
istunut kivellä.
Kivi on paljo kirkkahampi,
Paasi toistansa parempi,

Kangas kahta kaunihimpi,
Lehto viittä leppeämpi,
Korpi kuutta
kirkkahampi,
Koko metsä mieluisampi,
Tuon on kultani kulusta,

Armahani astunnasta.

Kant. I. 174.
NEIEN LAULU.
Kun kävin mataramaalla,
Keikuin keltakankahalla
Eilen
iltamyöhäisellä,
Aletessa aurinkoisen,
Lintu lauleli lehossa,

Kyntörastas raksutteli,
Lauleli tytärten mielen,
Ja lauloi miniän
mielen.
Mie tuota sanelemahan,
Linnulta kyselemähän:
Oi sie
kyntörastahainen,
Laula korvin kuullakseni,
Kumman on parempi
olla,
Kumman olla kuuluisampi:
Tyttärenkö taattolassa,
Vai
miniän miehelässä?
Tianenpa tieon antoi,
Kyntörastas raksahutti:

»Valkea kesäinen päivä,
Neitivalta valkeampi,
Vilu on rauta
pakkasessa,
Vilumpi miniävalta;
Niin on neiti taattolassa,
Kuin
marja hyvällä maalla,
Niin miniä miehelässä,
Kuin on koira
kahlehissa,
Harvoin saapi orja lemmen,
Ei miniä milloinkana».
Kal. 8 r.
KUN TÄMÄ KANA KATOVI.
Kukapa tässä kukkunevi,
Kenpä kielin laulanevi,
Tämän kunnahan
kukuilla,
Tämän harjun hartehilla,
Kun tämä kana katovi,
Tämä
hanhi hairahtavi,
Eksyvi emosen tuoma,
Punapuola pois menevi.
Kun tämä kana katovi,
Tämä hanhi hairahtavi,
Katoi luuta lattialta,

Huosia pesinpytystä,
Tuopin korvat tummenevat,
Pinttyvät[3]
pikarin laiat.
Kun tämä kana katovi,
Tämä lintu liikahtavi,

Niin tämä mäki
menevi,
Tämä linna liikahtavi,
Sivuin tästä tiet tehä'än,
Alta
rannan raivatahan.
Kun tämä kana katovi,
Tämä puola pois menevi --
Tahi kun kuolen
kuulu piika,
Kätönen kasarivaski,[4]
Jääpi sulhoset surulle,

Miehet mielimurtehille,
Partasuut pahoille mielin,
Hattupäät

halajamahan.
Kant. II. 18.
OISKO LINNUN LENTONEUVOT.
Voi, kun loit minua, Luoja,
Kun et luonut lentäväksi,
Kotkana
kohoavaksi,
Lintusena liikkuvaksi!
Oisko linnun lentoneuvot

Kohottimet kotka-linnun,
Saisin siivet hanhoselta,
Kurjelta
kulettimensa;
Sitte siiville rupeisin,
Lenteleisin, liiteleisin --

Kulkisin ma kullan maalle,
Asunnoille armahani.
Lentäisin
lepeämättä,
Matkalla makoamatta,
Ilman puussa istumatta,

Lehvällä levähtämättä;
Meret ei estäisi minua,
Selät ei ne seisahtaisi.

En surisi iltaisesta,
Enkä eineruo'istani,
Murkinat' en muisteleisi,

Viel' en viikonkaan perästä;
Armas minun aamustaisi,
Illastuttaisi
ihana,
Kasvo kaunis syötteleisi,
Muoto murkinoitteleisi.
Kant. II. 44.
POIS ON MENNYT MEISTÄ TOINEN.
Kaks oli meitä kaunokaista,
Tällä saarella kanoa,
Ja joella
joutsenutta,
Yhen muotoiset molemmat.
Käsikkähä me kävimmä,

Sormikkaha me sovimma,
Rinnan riihihuonehesen,
Kilpoa kiven
etehen.
Kaks oli meitä kaunokaista,
Oli kuin kananpojaista,
Yhen äitin
vaalimata,
Vanhemman varustamata.
Pois on mennyt meistä toinen,

Toinen suuresti surevi,
Itkevi ikänsä kaiken,
Aian kaiken
kaihoavi.
Kant. II. 55.
JÄÄMMÄ MANSIKAT MÄELLE.
Niin on meitä piikasia,

Kuin meressä siikasia,
Niin on meitä

piikasia,
Kuin mäellä mansikoita;
Jäämmä mansikat mäelle,

Mesimarjat muille maille,
Kun on poissa poimiamme,
Katehessa[5]
katsojamme.
Pian kurjat kuivetumma,
Marjat maahan lankeamma,

Karisemina kaikki marjat,
Varisemma vaapukkaiset.
Ei kestä
kesäinen lehti
Syksyn ilmoissa isoissa,
Kukat kaunihit koreat
Taia
ei talveksi ruveta.
Kant. II. 63.
KAKSI KAUNISTA YHESSÄ.
Astuin, astuin aian viertä,
Kuunnellen kujan pereä;
Läksin luoksi
suuren sorsan,
Menin luoksi marjalinnun;
Läksin haapanan haluhun,

Jouhilinnun joutelohon; --
Suot oli kaikki soslehessa[6]
Iljenessä
ilman rannat.
Sotkin suota soslehista,
Jäätä järven-rannallista,

Iljenellä itkusilmin,
Soslehessa surkusilmin,
Riettasilmin[7]
riittehessä,
Jäläsilmin jäätä myöten.
Tulin luoksi jouhilinnun,

Pääsin luoksi marjalinnun,
Jouhisorsan joutelohon,
Haapanan
halaeluhun.
Kaks on kaunista yhessä,
Kalevaista[8] kasvokkaha,

Soreaista suuksekkaha,
Kahen päivät pääksekkähä,
Otavaiset
otsakkaha.
Kuu se kullalle kumotti,
Hopealle päivä hohti;
Puut
kaikki punalle paistoi,
Salot siintivät sinelle;
Metsä meelle
haiskahteli,
Ahovieret viertehelle,
Meiän kahen kauneutta,
Kahen
sorsan suoseutta,
Aholinnun armautta,
Makeutta marjalinnun.
Kant. II. 145.
KÄY UNONEN KÄTKYEHEN.
(Kehtolaulu).
Tuuti, tuuti tuomen marja,
Liiku, liiku lempilehti,
Nuku
nurmilintuseni,
Väsy västäräkkiseni;
Nuku, kun minä nukutan,

Väsy, kun minä väsytän,
Vaan eipä minussa liene
Lapseni
nukuttajata,
Ei taia emo poloinen
Saa'a lasta nukkumahan.
Äijä on

emolla huolta,
Paljo pantua muretta;
Uni ei tule use'in
Huolellisen
huonehesen,
Kaihollisen kartanohon,
Murehellisen majahan.
Kun
se ei emo poloinen
Saane lasta nukkumahan,
Nukuta Jumala lasta,

Makauta Maariainen;
Saisin itseki levätä,
Lapsen orja olla jouten.

Uni jo ulkoa kysyvi,
Unen poika porstuasta,
Lausuvi lasin takoa,

Alta ikkunan anovi:
»Onko lasta kätkyessä,
Pientä peitetten
sisässä?»
Tule tuutuhun unonen,
Käy unonen kätkyehen,
Lapsen
pienen peittehisin,
Vakahisen vaattehisin;
Anna maata lapsen
pienen,
Levätä vähäväkisen --
Anna maata maan