Uni

Uni, by Sulo M. Hytönen

The Project Gutenberg EBook of Uni, by Sulo M. Hytönen This eBook
is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
eBook or online at www.gutenberg.org
Title: Uni
Author: Sulo M. Hytönen
Release Date: November 26, 2006 [EBook #19918]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK UNI ***

Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm

Uni
Kirj.
Sulo M. Hytönen.
Ensimmäisen kerran julkaissut Suomen Satamatyöntekijäin
Sanomalehti-, Kirjapaino-, Kirjansitomo- ja Kustannus Osuuskunta r. l.

1906.

Motto: "Joka unia uskoo, se tuulta takaa ajaa" -- -- -- "Ei niin pientä
valetta, ett'ei totta toinen puoli!" -- -- -- Suomal. sananlask.

Ensimäinen luku.
Oli helteinen kesäkuun lauantai. Kaikki, etenkin »herrasväki» ja
muutkin, kellä siihen suinkin lienee ollut tilaisuutta, olivat jättäneet
kadut, ja joko laputelleet pyhän-ajaksi kesälaitumille maalle ja saariin,
tai istuivat ravintolassa pölyistä kurkkuaan huuhtelemassa. Puoli
uupuneena mittailin milten aivan yksin pölyäviä suurkaupungin katuja.
Veltosti, kuin uupunut ainakin, vedin itseäni eteenpäin ja noiduin hiljaa
kohtaloni kieroa vehkeilyä, joka ei minulle tahtonut suoda tilaisuutta
senlaiseen, sekä mietin keinoja miten minäkin, kohtaloni oikuista
huolimatta, pääsisin jonnekin maalaiskylään edes muutamaksi päiväksi
virkistämään väsyneitä raajojani ja hermostoani, jotka molemmat olivat
miltei aivan pilalla raadannasta ja alituisesta suurkaupungin jyrinästä ja
tärinästä. Siinä päivän paahteessa kuljeskellessani ja pyyhkiessäni
hikeä pölyttyneeltä naamaltani, huomasin kadun vierellä puiston. Ilman
pitkiä arveluja suuntasin askeleeni sinne ja istahdin löytämälleni puiden
varjostamalle penkille. Sekin ainoa armon osotus kierältä kohtaloltani
tuntui paremman puutteessa hyvälle. Unohtaen melkein kaiken
äskeisen kiukkuni ja väsymykseni, levosta nauttien nojausin penkin
selkämystään.
Hetken siinä istuttuani -- silmäni lienevät sillävälin painuneet kiinni --
näin erään työtoverini Esa Korven, iloisena kuin miljoonan omistajan,
tulevan kadun vastaiselta puolelta puistoon päin. Hetkisen kuluttua
olikin hän penkkini luona ja hyvänpäivän sanottuaan istahti siihen
viereeni. Puhelimme ensin kuumasta ilmasta, ja kun emme olleet
pitkiin aikoihin tavanneet toisiamme, kyselimme ja kertoilimme
kuulumisia. Vuoroni tultua kuulumisteni kertomiseen aloin minä
suurella melulla sättimään ensin omaa kohtaloani ja sitten koko
maailmaa. Muutamassa hetkessä olin tyhjentänyt sappeni tyhjäksi. Olin

antanut olevalle yhteiskuntajärjestykselle kaikki mitä sille kuuluu ja
sitten hieman lauhduttuani kaiken lopuksi kysäsin Esalta, eikö hän
tietäisi, minne tästä pääsisi vähän jäseniään oikomaan.
Ikäänkuin kysymystäni oudoksuen hän katsoi ensin vähän aikaa
silmiini ja sanoi sitten kysyvästi:
-- Etkö tule mukaan. Olen tässä juuri matkalla kesäsiirtolaan.
Yhdessähän on hupaisampi sinne mennä ja missäpä se sen parempi
lepopaikka sinullekaan löytynee.
-- Mikä se semmoinen siirtola on, johon niin vaan saa, milloin haluaa
mennä, -- kysäsin minä ajatellen hänen vaan pilojaan laskettelevan. --
Minä en ainakaan tiedä olevan senlaisia siirtoloita muilla kuin herroilla
ja Viipurin ompelijattarilla, ja niihin kaiketi sinä et kuulu kumpaankaan.
Rantajätkänä olen sinua ainakin tähän asti pitänyt.
-- Mikäkö siirtola? virkkoi Esa. Kovinpa vähän sinä tiedät aikasi
asioista. Siirtolaamme, josta maine on levinnyt ympäri maapallon,
jonka kaikki salojen asujametkin tietävät, et tiedä sinä ja olet olevinasi
satamatyömies. Jo minä nyt jotakin kuulen. Siirtola, johon olen
menossa, on Suomen satamatyöläisten lepokoti tuolla Päijänteen
rannalla. Siellä me vuorotellen käymme virkistymässä. Minäkin olen,
aivan siitä saakka kun se kymmenen vuotta takaperin perustettiin,
käynyt siellä joka vuosi, kuukauden kesällä ja talvella huvittelemassa,
toisinaan olen siellä ollut kauvemminkin. Vaimoni -- minulla on näet
senkinlainen kapine olemassa -- on siellä juuri nytkin minua
odottelemassa. -- Sinunkin naamasi, jatkoi hän sitte hymysuin, näyttää
muuten siltä, ettei Päijänteen raitis tuuli sinullekaan pahaa tekisi.
Poskesi varmaan pyöristyisivät ja saisivat raikkaamman värin, kun
saisit vaan muutaman viikon hengittää raitista ilmaa, popsia Päijänteen
lihavia kaloja, perunoiden ja piimän kera, juoda maitoa ja poimia
ahotörmäkkeiltä punaposkisia mansikoita. Niinpä totta tosiaan
muuttuisitkin koko mies toisenlaiseksi. Tuskin tuntisivat toverisi, kun
takasin tulisit, luulisivat joksikin parooniksi sinua. Jos sinä vaan et ole
sen olemassaolosta tiennyt, jota muuten suuresti epäilen, niin oletpa
totta toisen kerran menettänyt monta hupaisaa hetkeä. Sinä et voi uskoa,
miten viehättävää ja hupaista siellä on. Ei mitenkään tahdo malttaa pois

lähteä, kun sinne vaan kerran pääsee. Tule mukaan!
-- Tule mukaan, tule mukaan -- sanoin minä. Luuletko sinä minua
narriksesi. Elä viitsi suotta leikkiä laskea, mieli tässä on muutenkin
apea ja surua täynnä oleva, sydän on harmista haljeta. Toisilla tässä
maailmassa on huvia ja iloa yllin kyllin, aivan loppumattomiin asti,
mutta toiset saavat raataa koko ikänsä kuin orjat ja vielä niukat
vapaa-aikansa elää ja kärsiä kaupungin pölyssä. Lienet jo järkesi tässä
tohakassa sinäkin menettänyt, kun olemattomia ja mahdottomuuksia
horiset. Lopeta jo tuo lörpötys ja --
-- No, no, veli hyvä. Elähän nyt tuimistu. Minä jo alan uskoa, että sinä
et tosiaankaan tiedä koko siirtolapuuhasta mitään. Kuuleppas nyt hyvä
naapuri, kun minä oikein tosissani sanon, että kyllä se siirtola sittekin
on olemassa. Lähde sinä mukaan, niin näet, että puhun perältäkin totta.
Kun et kerran asiaa tuon varmemmasti tiedä, niin elä viitsi minua
valhettelijaksi tehdä; minä