Työmiehen vaimo | Page 2

Hän oli vain ollut niin tarkka, ettei raahtinut
oikeinpäin syödäkään, kun, näet aikoo tänä syksynä mennä naimisiin.
Täällä kaupungissa on sanonut olevan itsellään sulhasen. KATRI.
Häntä varmaan on joku narrannut.
JOHANNA. Ei tiedä
KATRI. On kuin onkin. Kuka nyt tuommoista ottaisi.
LAURA. Mustalainen kun hän vielä on päälle päätteeksi.
LIISA. Eipäs olekaan, koska isä oli Tuusniemen Väänäsiä.
LAURA. Mutta äiti oli mustalaista sukuperää, ja semmoinen
ylenannettu kuuluu vielä olleenkin. Ei hän miehensäkään luona
asettunut olemaan, vaan karkasi pois, ja Homsantuun hän olisi vienyt
mukanaan, mutta Väänäsen sukulaiset ajoivat takaa ja ottivat lapsen
pois. Sitten nuo mustalaiset, kelvottomat, olivat vielä tehneet taikoja ja
panneet Väänäsen juomaan niin pahanpäiväisesti, että muutamassa
vuodessa hävitti talonsa ja kaikki. Viinaan hän viimein kuolikin.
JOHANNA. Ja jätti lapsensa turvattomana maailmanrantaa polkemaan.
Homsantuu parka! Ehkä hänellä kumminkin olisi ollut äidin luona
parempi.
RISTO. Älä laske liikoja, Toppo. Minä en kuuna päivänä eukkoani
pelkää, jos juoda tahdon. Ohoh, jopa jotakin.

TOPPO. No, no, saadaan nähdä. Minkähän sille taidat, kun eukkosi
sanoo: rahat ovat minun, niitä et tuhlaakaan niin kuten itse tahdot.
RISTO. Minkäkö taidan? Heh, sepä kysymys. Kumpi omaisuutta
hallitsee, mies vai vaimo? Tunnetkos sen verran Suomen lakia, veli
veikkoseni?
TOPPO. Kyllä minä tiedän, että laki antaa miehelle vallan, mutta
näkyypä ne eukot osaavan pitää puoliaan kuitenkin.
RISTO. Pahanilkisillä lienee jonkinlaisia konsteja ja koukkuja, mutta
Johannapa ei ole semmoinen.
(_Toppo hyräilee pilkallisesti ja panee tupakkaa piippuun_.)
RISTO. Niin, niin, naura sinä vain. Ettenkö minä Johannaa tuntisi. Ja
kohta saattekin nähdä, olenko minä mies vai kannanko suotta
tämmöisiä jaloissani. (Johannan luokse.) Koskas niitä juomia tuodaan
sisään?
JOHANNA. Katri hyvä, mene kiirehtimään.
RISTO. Ja pankoot joutuun nyt. Mitä ihmettä ne siellä viivyttelevätkin
näin kauan. Aikoja sitten olisi miehille pitänyt väkeviä tarjota. (Katri
menee oikeaan.)
JOHANNA. Mitä arvelet Risto? Eikö tämä elämämme alku ole juuri
kuin keväisen päivän nousu?
RISTO. Siltäkö se sinusta tuntuu? Herran poika, kuinka kaunis sinä
oletkin tänä iltana. Oikein sinua ilokseen katselee. Ja tuo pukukin on
komea kuin rikkaan morsiamen ainakin. Kelpaa sinua näyttää omanaan,
sen sanon.
JOHANNA. Kunhan sinä vain olet tyytyväinen, muusta en välitä. Ja
olethan sinä, Risto?
RISTO. No, se on tietty. Vielä häntä kysyy. Niin minä olen kuin
kolmen markan hevonen. Arvaas, kuinka moni tänä iltana tahtoisi olla
minun sijassani. Kyllä maar poikain sydämiä kaivelee. Peijakas, kun
sais noin rikkaan ja kauniin tytön, ajattelee jok'ainoa itsekseen.
JOHANNA. Vähät heistä.
RISTO. Entäs seppä sitten! Usko pois, hän on haljeta harmiinsa, vaikka
koettaa sitä peittää. No, tuollahan viimeinkin tuodaan juomat.
(_Katri asettaa tarjottimen pöydälle. Risto kaataa laseihin_.)
KATRI. Mitäs ne tyttäret nyt noin toimessaan ovat? Tänä iltana täytyy
kaikkien olla iloisia. Ei näitä tänlaisia pitoja vietetä joka päivä.
LIISA. Tuleehan täällä tiedämmä tanssiakin, vai kuinka, Johanna?

JOHANNA. Tanssia saatte niin paljon kuin haluttaa. Risto on käskenyt
Hakalan Jannen tuomaan viulun mukanaan.
LIISA. Sepä vasta hauskaa. Minun jo varpaitani kutiaa hyppimisen
innosta. Näytänkö teille, kuinka vanhaa piikaa tanssitaan? Antakaahan
vähän tilaa.
(_Laulaa puoliääneen ja tanssii_.)
Raatikkoon, raatikkoon, vanhat piiat pannaan; Tuon, tuon Kyöpelin
vuoren taa, Ett'ei noita, ett'ei noita pojat naida saa.
LAURA. Oletkos siinä hurjastelematta. Kaikki katsovat tänne päin.
LIISA (lopettaa tanssin.) Katsokoot. Minä siitä viis!
JOHANNA. Sano Liisa: koska sitten saa tanssia ellei häissä.
LIISA. Näettekö, Janne ottaa jo viulunsa esiin. Kohta ilo alkaa. Ja
morsianta viedään ensimmäisenä lattialle. Mahdat sinä olla onnellinen
tänä iltana, Johanna?
JOHANNA. Onnelleni en tällä haavaa tiedä mittaa enkä määrää.
Tänlaista päivää en vielä ikänäni ole elänyt.
LIISA. Miekkonen. Koskahan tulee minun vuoroni?
JOHANNA. Sitten, Liisa kulta, kun se oikea ilmestyy, se jolle Jumala
on sinut määrännyt.
LIISA. Niin, kuka sen tietää. Ehkä minun osalleni ei ole luotukaan
ketään.
JOHANNA. On varmaan. Sinulle niinkuin mullekin.
RISTO. Terveydeksenne, hyvät vieraat. Tulkaapas maistamaan. Tänä
iltana, miehet, saatte juoda niin paljon kuin haluttaa. Minä takaan, ettei
meiltä tavarat kesken lopu. Noin. Antakaa mennä pohjaan saakka vaan
yksin tein. Kas, niin. Kaadetaanpas kohta toista. Minun häissäni ei pidä
kenenkään moittiman ryyppyjen välejä liian pitkiksi.
KATRI. Kun eivät vain joisi itseään pahasti humalaan tänä iltana.
JOHANNA. Eihän nyt toki. Kyllä Risto pitää varalla.
KATRI. Jos hän sen muistaa.
JOHANNA. Tietysti. Ei sitä tarvitse epäilläkään.
LIISA. Ja mitä sitten, vaikka nyt hiukan joisivatkin. Silloinhan miehet
aina ovat hauskimmillaan, kun ovat pikkuisen humalassa.
VAPPU. Ettet vähän ajattele, Liisa. Saisit vaan juopon miehen, niin
etköhän tuohon hauskuuteen pian kyllästyisi.
LAURA. Mutta tosi se on, ettei nykyiset miehet oikein roveissaan ole
muuta kuin pullon ääressä.

JOHANNA. Ei sitä kumminkaan sovi kaikista sanoa. On niitä vielä
siivojakin joukossa. Eikös ole, Vappu?
RISTO. Nyt ne ovat täytetyt uudelleen. Ottakaa, miehet. Juokaa, ja
juokaa vahvasti, juokaa siksi kuin maailma pyörii ympäri silmissänne,
ja korvissanne humisee ja pauhaa pahemmin kuin Tampereen
puuvillatehtaassa. Tiedätte silloin juoneenne Riston häitä. TOPPO.
Oikein puhuttu. Huonot pidot ne ovat, joista miehet selvinä kotia
palaavat.
RISTO. Ja sitten aloitamme polskan. Eikö tuo viulusi ole jo viritetty,
Janne? Annapas sieltä tulla oikeata tanssin säveltä. Noin, noin, hei vaan!
Kyllä se Janne osaa.