Tristan ja Isolde | Page 9

Irlannin paroonien
kuullen Tristan vannoi sen. Isolde Vaaleahius värisi häpeästä ja
tuskasta. Näin siis Tristan, voitettuaan hänet, hylkäsi hänet; tuo kaunis
tarina kultaisesta hiuksesta oli ainoastaan valhetta ja hän oli päättänyt
luovuttaa hänet toiselle. Mutta kuningas laski Isolden oikean käden
Tristanin oikeaan käteen ja Tristan tarttui siihen merkiksi, että hän otti
hänet haltuunsa kuningas Markin nimiin.
Täten siis päättyi kultakutrisen kuningattaren etsintä, johon Tristan oli
ryhtynyt rakkaudesta kuningas Markiin ja jonka hän suoritti voimalla ja
kavaluudella.

IV.

Lemmenkalkki.
Kun lähestyi se aika, että Isolde oli luovutettava Cornwallin ritareille,
kokosi hänen äitinsä ruohoja, kukkia ja juuria, sekoitti ne viiniin ja
keitti niistä voimakkaan juoman. Tehostettuaan sen luvuilla ja
loihduilla, sanoi hän salaa Brangienille:
"Tyttö, sinun täytyy seurata Isoldea kuningas Markin maahan, ja minä
tiedän, että sinä rakastat häntä uskollisella rakkaudella. Ota siis tämä
pullo ja muista tarkoin, mitä sanon. Kätke se niin, ettei ainoakaan silmä
sitä näe eikä kenenkään huulet sitä lähesty. Mutta kun tulee hääyö ja se
hetki, jolloin aviopuolisot jätetään kahden, niin kaada tämä yrttiviini
maljakkoon ja tarjoa se kuningas Markille ja tyttärelleni Isoldelle, jotta
he tyhjentäisivät sen yhdessä. Pidä huolta, tyttäreni, siitä, että he ja
ainoastaan he saavat nauttia tätä juomaa. Sillä sellainen on sen voima,
että ne, jotka yhdessä juovat siitä, tulevat rakastamaan toisiaan kaikilla
aisteillaan, kaikella sielullaan ja mielellään, aina ja ikuisesti, elämässä
ja kuolemassa."
Ja Brangien lupasi tehdä niinkuin kuningatar oli hänen käskenyt.
Laiva kynti syvältä aaltoja kuljettaen Isoldea kohti kaukorantaa. Mutta
mitä enemmän hän etääntyi Irlannin maasta, sitä surullisemmin hän
huokaili ja itki. Istuen teltassaan kamarineitseensä Brangienin kanssa
hän muisteli synnyinmaataan ja itki. Minne kuljettivatkaan nuo
muukalaiset häntä? Kenen luo? Kohti millaista kohtaloa? Kun Tristan
lähestyi häntä ja tahtoi rauhoittaa häntä lempeillä sanoilla, suuttui hän.
ja työnsi hänet luotaan, ja viha kouristi hänen sydäntään. Hän, ryöstäjä,
Morholtin murhaaja, oli tullut, oli temmannut hänet kavaluudella pois
äidiltään ja synnyinmaaltaan; eikä ollut edes suvainnut pitää häntä itse;
ja nyt kuljetti hän häntä niinkuin saalista yli aaltojen vihollisen maahan.
"Minua onnetonta raukkaa", vaikeroi hän, "kirottu olkoon meri, joka
minua kantaa. Mieluummin olisin tahtonut kuolla syntymämaassani,
kuin elää siellä etäällä!..." Eräänä päivänä tuulet tyyntyivät kokonaan ja
purjeet riippuivat veltoissa laskoksissa pitkin mastoja. Tristan antoi
ankkuroida erään saaren rantaan, ja kyllästyneinä ainaiseen meren
näköön lähtivät nuo sata Cornwallin ritaria ja merimiehet maihin
jaloittelemaan. Ainoastaan Isolde jäi laivaan pienen palvelijaneidon

kanssa. Tristan tuli kuningattaren luo ja koetti rauhoittaa hänen
sydäntään. Kun aurinko heloitti kuumasti ja heidän oli jano, pyysivät he
juomista. Tyttönen etsi kauan löytääkseen jotakin juomaa, kunnes hän
vihdoin keksi sen pullon, jonka Isolden äiti oli uskonut Brangienin
haltuun. "Olen löytänyt viiniä!" huusi hän heille. Ei, mitään viiniä se ei
ollut: se oli intohimoa, katkeran suloista riemua ja loputonta tuskaa,
kuoleman onnea. Tyttönen täytti suuren pikarin ja ojensi sen
valtiattarelleen. Hän joi pitkin siemauksin ja antoi sen sitten Tristanille,
joka tyhjensi sen.
Juuri tällä hetkellä astui Brangien sisään ja näki miten he äänettöminä
tuijottivat toisiinsa, ikäänkuin lumottuina. Hän näki heidän edessään
melkein tyhjän ruukun ja pikarin. Hän otti viiniastian, riensi laivan
perään ja viskasi sen kauas aaltoihin valittaen:
"Voi minua onnetonta! Kirottu olkoon se päivä, jona synnyin, ja kirottu
se päivä, jona nousin tälle laivalle! Isolde, rakas ystävä, ja te, Tristan,
olette juoneet itsellenne kuoleman!"
Uudelleen kiiti laiva levitetyin purjein kohti Tintagelia. Mutta
Tristanista tuntui, kuin olisi monivuotinen piikkiköynnös upottanut
juurensa hänen sydänvereensä; sen oat olivat tuskaisen-terävät, sen
kukat huumaavan-tuoksuvat, ja väkevällä syleilyllään se sitoi hänen
ruumiinsa ja kaikki hänen ajatuksensa ja himonsa Isolden ihanaan
ruumiiseen. Hän ajatteli: "Oi Andret, Denoalin, Guenelon ja Gondoine,
te kavalat konnat, jotka syytitte minua siitä, että muka tavoittelin
itselleni kuningas Markin maata, minä olen paljon kurjempi vielä,
mutta hänen maataan en himoitse! Oi armas eno, joka minua orpoa
rakastit jo ennenkuin edes tunsit minussa sisaresi Valkokukan veren,
sinä, joka niin hellästi itkit minua kantaissasi minua käsivarsillasi
airottomaan ja purjeettomaan purteen, armas eno, miksi et jo
ensimäisenä päivänä ajanut luotasi harhailevaa lasta, joka oli saapunut
pettääkseen sinut! Voi, mihin ajatukseni minut johtavatkaan? Isolde on
puolisosi ja minä poikasi. Isolde on puolisosi, eikä voi sinua rakastaa."
Isolde rakasti Tristania. Ja kuitenkin tahtoi hän vihata häntä: eikö hän
ollut halpamaisesti hyljännyt häntä? Hän tahtoi vihata häntä eikä voinut,
ja tämä hellyys hänen sydämessään oli hänelle vielä tuskallisempi kuin

viha.
Brangien piti heitä silmällä suurella sydämenahdistuksella; hän oli vielä
levottomampi, sillä hän yksin tiesi, minkä pahan hän oli
matkaansaattanut. Kaksi päivää hän heitä vartioi salaa: näki, miten he
työnsivät luotaan kaiken ruoan, kaiken juoman ja ravinnon, etsivät
toisiaan niinkuin sokeat, jotka hapuillen pyrkivät toisiaan kohti;
onnettomia olivat he, kun he yksin ikävissään riutuivat, ja vielä
onnettomampia, kun he olivat yhdessä pidätetyn tunnustuksen kauhusta
väristen.
Kolmantena päivänä, kun Tristan lähestyi sitä telttaa laivankannella,
jossa Isolde istui, ja Isolde näki hänen tulevan, pyysi hän nöyrästi:
"Astukaa sisään, herra."
"Kuningatar", sanoi Tristan, "minkätähden nimitätte minua herraksi?
Olenhan päinvastoin teidän läänitysmiehenne ja teidän vasallinne,
jonka tulee kunnioittaa, palvella ja rakastaa teitä kuningattarenaan ja