Tristan ja Isolde | Page 2

edessään
jyrkkinä kallionseinäminä ja terävinä luotoina kohoavan rannan, jota
vastaan meri tahtoi musertaa heidän haahtensa. Silloin he katuivat:
tietäen että meren vihamielisyys heitä kohtaan johtui tuosta lapsesta,
jonka he onnettomuudekseen olivat kaapanneet, he päättivät vapauttaa
hänet ja laskivat veneen vesille päästääkseen hänet maihin. Heti

asettuivatkin tuulet ja aallot, taivas kirkastui, ja sill'aikaa kuin
norjalaisten laiva etääntyi ja katosi kaukaiselle taivaanrannalle,
kantoivat tyyntyneet ja hymyilevät laineet Tristanin venhon rannan
hietikolle.
Suurella vaivalla hän kiipesi äyränteelle ja näki edessään autiona
kumpuilevan nummiseudun ja sen takana metsää silmänkantamattomiin.
Katkerasti valittaen hän siinä muisteli Gorvenalia, isäänsä Rohaltia ja
suloista Loonnois'n maata, kun äkkiä kaukainen jahtitorven törähdys ja
metsämiesten huudot saivat hänen sydämensä riemusta läikähtämään.
Kaunis hirvi syöksähti esiin metsän laidasta. Ja koiraparvi ja
metsästäjät ryntäsivät sen kintereillä torvien toitotuksen ja huutojen
kaikuessa. Mutta samassa olivatkin jo ajohurtat kiinni eläimessä, joka
muutaman askeleen päässä Tristanista horjahti ja kaatui. Eräs
metsästäjistä lopetti sen keihäällään. Riemutoitotusten kajahtaessa
metsämiehet kokoontuivat kehään saaliin ympärille, ja Tristan näki
hämmästyksekseen, miten ylin jahtimestari alkoi uurtaa leveää haavaa
hirven kaulaan, ikäänkuin hän olisi aikonut leikata sen poikki. Hän
huudahti:
"Mitä teettekään, jalo herra? Onko soveliasta, että noin uljas eläin
lohotaan palasiksi kuin teurastettu sika? Sellainenko on siis tämän
maan tapa?"
"Jalo veljeni", vastasi metsämies, "mikä mahtanee sinua minun
toimituksessani ihmetyttää? Onpa kyllä tapa tällainen, ensin leikkaan
irti hirven pään, sitten paloittelen sen ruumiin neljään osaan, jotka me
kiinnitämme satulankaariimme ja viemme kuningas Markille, meidän
herrallemme. Näin me teemme, ja näin ovat tehneet ammoisista ajoista
alkaen kaikki Cornwallin miehet. Jos kuitenkin osaat jonkun
kiitettävämmän tavan, niin näytä se meille; ota tämä jahtipuukko, jalo
veljeni; otamme kernaasti sinulta oppia."
Tristan laskeutui polvilleen ja nylki hirven ensin, ennenkuin hän rupesi
sitä silpomaan, sitten hän paloitteli eläimen; sitten hän erotteli erinäiset
pienemmät osat, turvan, kielen ja sydänvaltimon.
Ja metsästäjät ja koirien ohjaajat, jotka hänen ylitseen kumartuneina

seurasivat hänen toimitustaan, katselivat häntä ihaillen.
"Ystävä", sanoi hänelle ylin jahtimestari, "nämä tavat ovat todellakin
kauniit; missä maassa olet ne oppinut? Ilmoita meille maasi ja nimesi!"
"Jalo herra, minua nimitetään Tristaniksi, ja nämä tavat olen oppinut
kotiseudullani, Loonnois'n maassa."
"Tristan", sanoi metsästäjä, "palkitkoon Jumala isääsi siitä, että hän on
antanut sinulle noin ylevän kasvatuksen. Varmaankin on hän hyvin
rikas ja mahtava parooni?"
Mutta Tristan, joka osasi taidolla sekä puhua että vaieta, vastasi
viekkaasti:
"Ei, herra, isäni on kauppias. Lähdin salaa hänen talostaan karkuun
eräällä laivalla, jonka määrä oli kauppa-asioissa purjehtia kaukaisille
maille, sillä tahdoinpa tulla tietämään, miten vieraiden maiden ihmiset
käyttäytyvät. Mutta jos nyt otatte minut joukkoonne, niin seuraan teitä
mielelläni ja opetan teille, jalo herra, vielä muitakin metsästystaidon
temppuja."
"Jalo Tristan, minua ihmetyttää suuresti, että todellakin on olemassa
sellainen maa, jossa kauppiaan pojat osaavat sellaista, mistä muualla ei
edes ritarien pojilla ole tietoa. Mutta tule kanssamme, koska niin tahdot,
ja ollos tervetullut. Me viemme sinut kuningas Markin, meidän
herramme luo."
Tristan lopetti hirven jaoittelun. Hän antoi koirille sydämen,
kurkunpään ja sisälmykset, ja näytti myös metsänkävijöille, kuinka
ajokoirat oli ruokittava ja kokoon häivytettävä. Sitten hän pisti
hankoihin tarkasti erotellut osat ja uskoi ne eri metsästäjien haltuun;
joku sai pään, toinen reiden, kolmas suuret selkäpalat, muutamat
kuljettivat lapalihoja, toiset kinttuja, kolmannet erinäisiä pikku-osia.
Hän opetti heille vielä, kuinka heidän tuli asettua kaksitellen riviin
ratsastaakseen kauniissa järjestyksessä kukin sillä paikalla, mikä
hänelle kuului mukanaan tuomansa riistan arvon mukaan.

Sitten he lähtivät matkaan ja ratsastivat kauan hupaisesti haastellen,
kunnes vihdoin komea linna alkoi häämöittää. Sen ympärillä näkyi
niittyjä, hedelmätarhoja, vilppaita puroja, kalavesiä ja peltomaita.
Lukuisia laivoja lepäili satamassa. Linna kohosi aivan meren äyräällä,
korkeana ja ylväänä, hyvin suojattuna kaikkia vihollisen hyökkäyksiä
ja sodan juonia vastaan; ja sen päätorni, jonka jättiläiset muinoin olivat
tehneet, oli rakennettu suunnattoman suurista, kauniisti hakatuista
kivilohkareista.
Tristan kysyi linnan nimeä.
"Kaunis nuorukainen, sitä nimitetään Tintageliksi."
"Tintagel", huudahti Tristan, "siunattu ollos sinä ja siunatut kaikki
sinun asujamesi!"
Arvon herrat, samassa paikassa juuri oli hänen isänsä Rivalin menneinä
riemun päivinä nainut Valkokukan. Mutta Tristan parka ei sitä tiennyt.
Kun metsänkävijät kunniatoitotusten raikuessa saapuivat linnan tornin
juurelle, tulivat kaikki paroonit ja itse kuningas Mark'kin portille heitä
vastaan. Kun ylin jahtimestari oli kertonut hänelle seikkailun menon,
ihasteli Mark suuresti tämän ratsastusretken kaunista järjestystä, hyvin
jaoiteltua hirveä ja siinä ilmenevää syvällistä metsästystaitoa. Mutta
etenkin hän ihaili tuota kaunista vierasmaalaista lasta, eivätkä hänen
silmänsä voineet irroittua hänestä. Mistä tuli heti tämä ensihellyys
hänen sydämeensä? Kuningas kyseli sitä itseltään eikä voinut sitä
ymmärtää. Arvon herrat, hänen oma verensä se oli, joka heltyi ja
haastoi hänessä, sama rakkaus, jota hän ennen oli tuntenut sisartaan
Valkokukkaa kohtaan.
Illalla, kun ateria oli syöty, astui gallialainen laulaja, joka oli mestari
alallaan, kokoontuneiden paroonien piiriin ja esitti laulun harpun
säestyksellä. Tristan istui kuninkaan jalkojen juuressa ja kun
harpunsoittaja näppäili johdantosäveleitä uuteen lauluun, puhui Tristan
hänelle seuraavasti:
"Mestari, tämä laulu on kaikkein kauneimpia; sen ovat laatineet

muinaiset bretagnelaiset Graelentin lemmentarinan muistoksi ja
ylistykseksi. Sen sävel on suloinen ja suloiset ovat sen sanat. Mestari,
sinulla on oiva ääni, soita ja laula se hyvin!"
Gallialainen lauloi ja sitten