Totta ja leikkiä | Page 8

oli lähtenyt kävelemään jo ennen
aamiaista, eikä vieläkään ollut palannut (uu--uuh--uu!) Tiesi mikä
hänelle oli tapahtunut.
Koetin lohduttaa häntä minkä voin ja lupasin ulos mennessäni tarkkaan
katsella näkyisikö Janne Kankkusta missään.
Mutta juuri kun minun piti astua katuovesta ulos, pimitti roteva miehen
haamu oven ja minä astuin syrjään odottamaan. Sisään tuli
turkkikauluksinen herrasmies, joka minut nähtyään seisahtui ja kysyi
muitta mutkitta:
"Tiiättäkö työ missee tiällä assuu se Janne Kankkunen?"
Ääni ja asento tuntuivat siksi uhkaavilta, että minä vapisin Janne
Kankkus-raukan puolesta. Koetin vähän vältellen vastata että ei herra
Kankkunen ole kotona, eikä tiedetä milloin -- -- --
"Kyllä minä outan, mutta nähä minun se pittää", keskeytti turkkiniekka
minut jyrisevällä äänellä ja lisäsi sitten: "Lukijako työ mittee se kirjotti
minusta Iltalehessä?"
En voinut muuta kuin katsoa häneen niin kummastuneella ilmeellä kuin
suinkin saatoin pusertaa esiin kasvoistani.
"Min'oon justiisa se patruuna Suastamoinen Eisalamesta", selitti vieras

ja lisäsi ylpeänä: "Kyllä minä näytän jokkaiselle, joka ruppee
nalakuttammaan minusta lehissä -- -- --"
Nähtävästi hän epäili minuakin kynäniekaksi, sillä katse, jonka hän loi
minuun ei lupaillut hyviä. Koetin selittää hiljaisesti että tuskinpa herra
Kankkunen tunsikaan herra patruunaa, eikä suinkaan hän ollut tarkoitt
-- -- --
"Näkkyypä tuo tuntevan, kosk' on kirjottanna", keskeytti patruuna, ja
siinä samassa minä pääsin livahtamaan ulos ovesta jättäen hänet yksin
tyynnyttämään tunteitaan.
Olin aika levoton Janne Kankkusen puolesta ja katselin ympärilleni
kaduilla nähdäkseni hänet ja varoittaakseni häntä menemästä kotiin
vielä. Mutta päivän sankaria (tai oikeammin uhria) ei näkynyt. Vihdoin
käyskennellessäni Kaisaniemessä, luulin kuulevani hänen nimeään
mainittavan ja seisahduin. Penkillä tuolla näin hämärässä kaksi henkeä
ja kuulin itkunsekaisen äänen sanovan:
"En olisi koskaan uskonut -- uuh -- että te -- uu--uuh -- -- herra
Kankkunen, olette niin paha -- -- uu -- uu -- että ivaatte minua -- -- --
uuh -- --"
"Mutta rakas neiti Himmelros", kuului Janne Kankkusen epätoivoisesti
rukoileva ääni, "minä vakuutan, etten tarkoittanut teitä!"
"Kyllä minä tunsin että -- uu -- uu -- uuh -- tarkoititte minua -- -- uuh --
kun kirjoititte siitä neidistä, jonka hattu -- -- huu -- uuuh -- -- oli niin
suuri että -- uuh. --"
Minä kiirehdin pois. Olin jo kuullut liiaksi. Tunsin sääliä Janne
Kankkusta kohtaan. Ja koska hän ei ollut kirjoittanut Iltalehteen mitään,
josta minä personallisesti olisin voinut loukkautua, toivoin että armelias
kohtalo suojaisi häntä.
Sen koommin en Janne Kankkusta nähnyt ennenkuin parin päivän
perästä. Hän tuli kadulla vastaani ja minä tuskin olin tuntea häntä.
Posket olivat kalpeat ja silmät kuopalla.

"Oletteko sairas, herra Kankkunen?" kysyin osaaottavasti.
"En", oli lyhyt vastaus, joka esti muut kysymykset siihen suuntaan.
"Tuletteko juuri Kaisaniemestä?" kysyin vaihtaakseni ainetta.
"En."
"Vai niin. Minä vain luulin -- --"
"Kävin passia lunastamassa."
"Passia!" Minun hämmästykseni oli todellinen.
"Niin juuri. Huomenna lähden Amerikkaan."
Ilman lähempiä selityksiä hän sanoi hyvästi.
Sen koommin en ole Janne Kankkusesta kuullut. Mutta kun me nerot
seuraavan kerran kokoonnuimme, päätimme ikipäiviksi eroittaa
seurastamme sen neron, joka oli houkutellut Janne Kankkus-raukkaa
poikkeamaan vanhoista traditsiooneistamme ja kirjoittamaan satiirin,
siten turmellen lupaavan nuorukaisen tulevaisuuden.

LUONNONKAUNISTA JA TAIDEKAUNISTA
Kaunista on kahdenlaista, luonnonkaunista ja taidekaunista.
Luonnonkaunis on alempi aste, taidekaunis ylempi. Me suomalaiset
rakastamme taidekaunista. Ja miksemme rakastaisi? Se todistaa
korkeata kulttuuria.
Luonto lahjoitti kerran Suomelle suuren kosken. Sen nimi oli Imatra.
Kaikki sanoivat että se oli ihmeellisen luonnonkaunis. Ei tietty toista
sen vertaista. Ei ollut "Vuoksen voittanutta, yli käynyttä Imatran."
Mutta mahtavat herrat kulkivat syvissä mietteissä ja arvelivat, että
olisihan meillä jo varaa hankkia Suomelle taidekauniskin koski. Onhan

muillakin sivistyskansoilla taidekauniita koskia, on oikein sellaisia,
joiden uomat on taidokkaasti vuoreen uurrettu, ja itse kosken voi panna
höyryn voimalla käymään tai seisahtumaan. Vaikkei sovikaan vielä
pyrkiä niin pitkälle meidän köyhässä Suomessa, niin voihan sitä
kumminkin jotain saada aikaan täälläkin, jos oikein harrastaa.
Ja mahtavat herrat antoivat raivata Imatran rannat, sannoittaa sirot
käytävät pitkin sen partaita ja istutella hentoja puutarhakukkia
sivistyneeksi vastapainoksi kosken raivokkaalle riehunnalle. Ja kaikki
suli herttaiseen sopusointuun jylhän luonnon kanssa. Kun sitten vielä
komea hotelli kohosi kosken partaalle, hymähtivät mahtavat herrat
tyytyväisesti, sillä tuo alkoi jo tuntua taidekauniilta.
Mutta kovin oli kummin vielä jylhä tuo koski ja osoitti sellaista raakaa
voimaa, jota sivistyneen sukupolven ei tarvitse sietää. Mahtavat herrat
rypistivät kulmakarvojaan ja sanoivat että kyllä me vielä näytämme. Ja
he laittoivat itsestään komitean, jonka tuli harkita, kuinka voitaisiin
nöyryyttää Imatra. Ja komitea harkitsi ja päätti: "Hurjimman hyrskyn
niskaan on rakennettava silta!" Se oli syntysana. Imatran yli
rakennettiin silta todisteeksi siitä että taidekaunis on korkeampi aste
kuin luonnonkaunis. Ja nyt kävelevät mahtavat herrat Imatran sillalla
tyytyväisesti hymyillen ja kädet housuntaskuissa, kuten hyvä maan tapa
vaatii.
Mutta luonto oli antanut Suomelle toisenkin luonnonkauniin paikan,
jota oli aivan yhtä vaikea muuttaa taidekauniiksi. Sen nimi oli
Punkaharju. Suuret herrat miettivät ja harkitsivat. Yksi sanoi että
voisihan sen rinteet kaataa kaskeksi, tasoittaa penkereet pyöreiksi,
kylvää ne hienolla heinällä ja sitten sirotella sinne tänne tasapäisiä
pensaita ja sylen korkuisia, pallolatvaisia laakereita, niin voisi se ehkä
ajan pitkään koitua yhtä kauniiksi kuin Helsingin taideihana
Tähtitornivuori. Mutta toiset