Torquato Tasso | Page 6

kyllin harkita en osaa aikaa, paikkaa, sanojani; nää
runoilijathan, nää seppeleet, tää naisten harvinainen juhla-asu mun
siirtää itsestäni outoon maahan.
PRINSESSA. Ken yhden ansion niin hyvin huomaa, myös toisen
käsittää. Saat kerran meille runoista Tasson tulkita, min yksin sä
ymmärrät, min me vain aavistimme.
ALFONSO. Antonio, tule! Paljon haluan sult' udella mä vielä. Sitten
saat sä jäädä aina päivänlaskuun asti seuraksi naisten. Tule! Hyvästi!
(Antonio seuraa ruhtinasta, Tasso naisia.)

TOINEN NÄYTÖS.
Sali.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.
PRINSESSA. TASSO.
TASSO. Sua arastellen askeleni seuraa, oi ruhtinatar, tuhat aatosta mun
sielussani myllertää. Mun on, kuin kutsuis yksinäisyys, suloisesti mua
viekoitellen: tule! rinnastasi ma valppaat epäilykses haihdutan. Mut
kun ma puolehesi katson, kun sanankin kuulen sinun huuliltasi, uus

päivä minua jo ympäröi ja kaikki sielun siteet aukeavat. Ma tahdon
tunnustaa: mies joka tänne niin arvaamatta tuli, lempeästi unesta
kauniist' ei mua herättänyt; ol' olennollaan, sanoillansa minuun niin
kumma teho, että enemmän kuin koskaan kaksinaiselta ma tunnun ja
itseäni vastaan sodin taas.
PRINSESSA. On mahdotonta, että ystävä, niin kauan vierahissa elänyt,
vois heti, meidät jälleen nähtyänsä, oloihin entisiin taas kotiutua. Ei
sisäisesti muuttunut hän ole; vain joku päivä kanssaan eläkäämme, niin
kielet verkallensa virittyvät, siks kunnes kaunis sopusointu taas ne
yhdistää. Kun tietää lähemmin hän saa, mit' olet tehnyt tällä aikaa, sun
varmaan rinnalle sen runoilijan hän asettaa, jonk' äsken jättiläiseks
sinuhun verraten hän kuvaili.
TASSO. Ah, ruhtinatar, hänen suussansa mua Arioston maine
enemmän on ilahduttanut kuin loukannut. On lohdullista tietää
kiitettävän, mit' itse esikuvanansa pitää. Voi hiljaa sydämessään sanoa:
jos osan arvostansa saavutat, myös maineestansa osa sulle tulee. Ei,
minun sydäntäni sykähdytti ja vielä täyttää koko sieluni olennot
maailman tuon elävän, mi kiertää levotta ja suunnatonna vain ympär'
yhden suuren, perin viisaan, ja täyttää kuuliaisna ratansa, min
puolijumalansa sille sääti. Ma innoin seurasin, ma riemuin kuulin
puhetta selvää miehen kokeneen; mut sikäli kuin kuuntelin ma, ah,
omissa silmissäni alenin; kuin kaiku, vuoriin raukeava, kohta jo tyhjiin
katoovani pelkäsin.
PRINSESSA. Ja selvään äsken näytit tuntevasi, kuin toisillensa elää
sankari ja runoilija, toistaan etsien ja ilman kademieltä. Ihana on teko
laulunarvoinen, vaan suurta myös jälkimaailmalle säilyttää työn suuren
tenho runoss' arvokkaassa. Suojasta vähän yhteiskuntamme sä tyydy
myrskysäitä elämän kuin rantamalta tyynnä seuraamaan.
TASSO. Tääll' enkö vasta ihmetellen nähnyt, kuin jalo urhouden
palkka on? Mä tänne nuorna poikasena tulin, juur' aikaan, jolloin juhla
juhlalta Ferrara maineen keskipisteeksi kohoovan näytti. Ah, se oli
näky! Sen laajan kentän, jolla loistossaan ol' urhoin taito esiintyvä, piiri
niin ylväs ympäröi, ett' toistamiseen ei päivä moista nähne piankaan.
Siin' istui kaunotarta joukottain ja nykyajan miestä ylhäisintä. Sai

katseen hämmästyksiin loisto tuo; näin huudettiin: nuo kaikki isänmaa,
yks, soukka, meren ympäröimä, tänne on lähettänyt. Liiton jaloimman
he muodostaa, mi koskaan arvioinut lie kunniaa tai hyvett', ansiota. Sä
yksitellen heitä tarkkaa: kellään häpeämistä siell' ei naapuristaan!-- Ja
sitten portit avattiin. Sä siinä näit orhit korskuvat ja aseloiston, soturit
tungeskeli, torvet pauhas, ja räiskyin keihäät murtui, helähtäin soi iskut
kilpihin ja kypäriin, ja pöly taistelijain kunnian ja häpeän loi hetkeks
pilven peittoon. Oi, salli minun vetää verho eteen tään mulle liian
kirkkaan näytelmän, ettei tää kaunis hetki ankarasti mua muistuttaisi
vähäisyydestäni!
PRINSESSA. Kun jalo piiri tuo ja maineteot sua kiihti vaivaan,
pyrintöön, mä silloin voin tyytymisen oppiin hiljaiseen sua, nuori
ystäväni, ohjata. En nähnyt juhlia, joit' ylistit ja joita silloin tuhat kieltä
kiitti, ja kiittää vielä jälkeen vuottenkin. Mun hiljaisuudessa, joss'
iloista vain heikon, harhailevan kaiun kuulin, oi' ajatusta monta,
suruisaa, ja monta kärsimystä kestettävä. Jo väikkyi silmissäni kuolon
kuva, pimitti leveällä siivellään maailman vaihtelevat näköalat. Vain
hiljalleen se kaikkos, salli nähdä mun suloisina, vaikka kalvenneina
kuin verhon läpi elon kirjovärit. Olentoin elävien liikunnot näin jälleen.
Ma ensi kerran astuin, hoitajaini viel' auttamana, sairashuoneesta:
Lucretian niin elon-uhkuvana näin silloin sua tuoden saapuvan. Sä
ensimäisnä, uunna, outona eloni uuden tielle ilmestyit. Ma paljon
toivoin osaks sun ja mun; ei olekaan se toivo tyhjiin mennyt.
TASSO. Ja mulle, joka melun huumaamana, tuon kaiken loiston
soentamana ja ajamana monen intohimon sun siskos kanssa kuljin
palatsissa kautt' tyhjäin käytävien, vaieten, ja sitten huonehesen astuin,
jonne sa pian naistes tukemana saavuit --mi hetki mulle se! Oi anteeks
suo! Kuin ottaa jumaluuden läheisyys pois lumotulta kuumeen,
hulluuden, niin haihtui multa kaikki hourekuvat ja kaikki pyyteet, halut
petolliset, kun kerran katsehesi kohtasin. Kun halu muulloin
haihatellen eksyi tuhanteen suuntaan, hämilläni nyt mä itseheni palasin
ja opin parasta kohtaan kaipuun tuntemaan. Niin etsii aavan rannan
hietikosta mies turhaan helmeä, mi salattuna on äänetönten kuorten
kätköhön.

PRINSESSA. Aik' alkoi kaunis silloin, ja jos ei Urbinon herttua ois
meiltä vienyt pois sisartamme, lempeästi vuodet ois meiltä vierreet
onness' ainaisessa. Vaan kaivata nyt saamme kipeästi tuon armaan
naisen raikast' eloisuutta ja uljuutta ja älyn rikkautta.
TASSO. Jo liian hyvin tiedän, ettei sulle sen päivän jälkeen, mi vei
hänet, kukaan sun puhdast' iloasi korvannut. Kuink' usein rintaani se
viilsi, usein sai lehdon rauha kuulla tuskani! Ah, huusin, siskolleko
yksinään lie suotu kallis olla kalliilleni! Muu kukaan eikö
luottamustansa siis