Tapani Löfvingin seikkailut | Page 3

kertomatta, sillä
puolustukseksi sille, kaunistelematta puhuen, riittävät tuskin nuoruuteni
ja pikainen luonteeni. Sanottakoon kuitenkin sen verran, että kun olin
isännälleni maksanut korvapuustin, joutui hän useammaksi päiväksi
vuoteeseen. Minut taas kuljettivat kivalterit raatihuoneen alla olevaan
kaupungin vankityrmään, jonka vartija minua seuraavana päivänä
lohdutti tiedolla, että tulisin menettämään oikean käteni.
»Siinä nyt ollaan, Tapani-poikaseni», sanoin minä itselleni. »Sinä olet
vasta yhdeksäntoistavuotias ja harjaantunut miekkaa käyttämään, mutta
mitä hyödyttävät sinua nyt kukoistava nuoruutesi ja asetaitosi, kun
oikea kätesi hakataan sinulta häpeällisesti pois!»
Ajatellessani vakavammin tulevaisuuttani avuttomana raajarikkona
valtasi minut yhä suurempi ahdistus. Tyrmän seinät olivat vahvat ja
raudoitettu ovi varmasti teljetty, joten vähintäkään pakenemisen

mahdollisuutta ei ollut. Kun mieleeni muistuivat vanhempani sekä
Riika, jonka kuva oli haihtumatonna mielessäni säilynyt, ei se suinkaan
ollut omiaan epätoivoani lievittämään. Mutta äidin kuva toi mieleeni
hänen opetuksensa ja neuvonsa, ja minä aloin hiljaa itsekseni toistella
Davidin psalmeja, joita jo pienenä olin saanut suuren joukon oppia
ulkoa. Kun epätoivoni seitsemännen päivän iltana oli korkeimmillaan
enkä voinut hetkeksikään silmiäni ummistaa, toistin useampaan kertaan
ja sydämeni pohjasta kuudetta psalmia. Se rauhoitti minua ihmeellisesti,
ja puolenyön tienoissa nukahdin virkistävään uneen.
Aamulla heräsin siihen, että yksi kaupungin kivaltereista tuli hakemaan
minua ulos. Luulin jo lähdettävän suoraan teloituspaikalle, mutta ulos
tultuamme sanoi kivalteri minun olevan nyt vapaan ja käski mennä
isäntäni luo. Ihmeissäni ja vähän vastahakoisesti lähdin Freesin taloon.
Tapasin isäntäni istumassa kirjoituspulpettinsa ääressä. Minuun
katsahtamatta puhui hän:
»Kunniallisen ja jumalisen äitisi takia en tahtonut saattaa sinua
rangaistukseen teostasi, mutta toimesi minun luonani ei luonnollisesti
myöskään voi tämän jälkeen jatkua. Kun kuitenkin ajattelemattomasta
ja äksystä luonteestasi huolimatta olet ollut toimessasi älykäs ja ripeä ja
koska lisäksi kuulut tyrmässä ollessasi katuneen tekoasi, niin en tahdo
sinua suoraapäätä syöstä tielle.»
Hän otti pulpetilta lyhyehköllä kirjoituksella ja omalla sinetillään
varustetun paperin Ojentaessaan sen minulle jatkoi hän:
»Tässä on sinulle todistus sekä samalla suositus palvelukseen
rajamajuri Simo Affleckin luona. Hän tiedusteli minulta jokin aika
sitten kirjanpitoon perehtynyttä kirjuria. Ja tässä on jäljellä oleva osa
palkastasi.»
Hän ojensi minulle nahkakukkaron, jossa oli muutamia riikintaalereita
hopeassa. Liikutettuna laskin paperin ja rahakukkaron takaisin
pulpetille ja ilmoitin, etten hyvällä omallatunnolla voi niitä ottaa
vastaan, sillä enhän ollut häneltä vielä pyytänyt anteeksikaan tekoani.
Ja häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, että vasta isäntäni
hyväntahtoisuus sai minut tuntemaan katumusta käytökseni johdosta.
Tyrmässä ollessani olivat minua liiaksi vaivanneet muut tunteet, jotta
siellä olisin rehellisesti voinut katumuksen valtaan antautua. Kun
isäntäni sanoi katumuksestani kuulleensa, niin sen hän jostakin syystä
sanoi selvästi omasta päästään. Mutta ojentaen minulle kätensä sanoi

hän:
»No, älkäämme nyt enää sitä muistelko. Ota vain nämä hyvällä
omallatunnolla, ja Jumalan haltuun!»
Siihen päättyi urani kauppamiehen ammatissa. Olin nyt vapaa kuin
taivaan lintu, ja, mikä parasta, voimakkaaksi varttunut oikea käteni oli
yhä edelleenkin palveluksessani. Nyt jos milloinkaan oli mielestäni
aika omistaa se miekan heiluttamiseen ja heittää hanhenkynä hitolle.
Mutta ensinnä ohjasin kuitenkin matkani Käkisalmeen tervehtiäkseni
vanhempiani sekä nähdäkseni, mimmoinen impi Riikasta oli varttunut.
Lähtiessäni ostin pienen kullatun hopeasormuksen, jonka sisälle
kaiverrutin sanat: »Muisto ystävältäsi Tapanilta». Sen aioin soveliaan
tilaisuuden sattuessa antaa Riikalle, jonka olin jo tottunut yhdistämään
kaikkiin rauhallisempiin tulevaisuuden unelmiini.
Kotiin saavuttuani tapasin äitini sairaana. Jyrkästi vastusti hän nytkin
aikomustani lähteä taisteluita etsimään. Niin palava halu kuin minulla
siihen olikin, en kuitenkaan hennonut nytkään tehdä vastoin hänen
tahtoaan, vaan lähdin jonkin aikaa kotona vietettyäni tuon huonossa
huudossa olevan rajamajurin luo Pielisjärvelle.
Ennen lähtöäni olin tavannut Riikan useamman kerran. Kun ensi iltana
kotiin tultuani olin entisiä leikkitanhuitani katsomassa, kohtasin siellä
Riikan käyskelemässä omissa unelmissaan. Hänestä oli kehittynyt
korkearintainen, solakka tyttö, jonka ruskeista silmistä välkehtinyttä
entistä vallattomuutta nyt vaimensi neitseellinen kainous. Ilman mitään
tunnustuksia ja hempeitä sanoja selveni meille suhteemme heti tuossa
ensi kohtauksessamme. Tunnettuani hänet punastuin nimittäin vahvasti,
ja ikäänkuin heijastuksena levisi punastus hänenkin poskilleen, ulottaen
äärensä aina siroihin, tuuhean tukan salaamiin korviin ja ihmeen
valkealle kaulalle saakka. Viime kerran tavatessamme uskalsin suudella
häntä, ja silloin annoin myöskin hänelle sormuksen, jota hän lupasi
uskollisesti kantaa, kunnes tulisin häntä vaimokseni pyytämään.
Niin matkustin sitten kahden naisen esirukousten saattamana
Pielisjärvelle. Vaikka tuleva toimeni olikin rauhan tointa syrjäisellä
seudulla, oli mielessäni kuitenkin varma aavistus siitä, että minä ennen
pitkää olin joutuva keskelle sodan pyörteitä. Ja niin kävikin, kuten
seuraavassa olen kertova.
* * * * *

TOINEN LUKU.
_Sota leviää sisämaahan ja minä saan heti aloitteeksi juosta kilpaa
kasakan hevosen kanssa._
Rajamajuri otti minut mielihyvin veronkantoapulaisekseen, ja sain
hoitaakseni Kiteellä olevan Suorlahden kartanon. Täällä elin vielä
parisen vuotta rauhan miehenä. Mutta idästä päin alkoi kuulua yhä
pahempaa, kunnes synkkiä aavistuksia synnyttäen levisi tieto
onnettomasta taistelusta Pultavan luona, jossa siihen saakka
voittamaton kuninkaamme oli lyöty ja josta hän joukkojensa jäännösten
kanssa oli paennut Turkinmaalle. Pian sen jälkeen tuli Venäjän tsaari
suuren armeijan kanssa uudelleen maahamme ja valloitti Viipurin
kesällä 1710. Vähän sitä ennen oli äitini Jumalan armosta päässyt
viimeiseen lepoonsa.
Kaikkialla oli ihmiset vallannut suunnaton pelko. Joka suunnalla tapasi
länttä kohti rientäviä pakolaisia, ja ne, jotka edelleenkin aikoivat
kotinurkille jäädä, kuljettivat karjansa ja omaisuutensa salojen kätköön.
Samankaltaisiin toimiin olin minäkin ryhtynyt haltuuni uskotun