Tapani Löfvingin seikkailut | Page 2

hän oli päässyt hieman villiintymään eikä
näyttänyt ollenkaan viihtyvän omaan sukupuoleensa kuuluvien
kainojen ikätoveriensa parissa. Muistan vielä elävästi, kuinka hän
eräänä päivänä minun ollessani ensi aikoja Käkisalmessa ilmestyi
meidän poikasten keskelle ja suuret, ruskeat silmät sädehtien pyysi
päästä osalliseksi meidän sotaleikkiimme. Tunsin rehellisessä
poikasydämessäni heti alunpitäen kiintymystä tuota reipasta
tytönhattaraa kohtaan, ja olihan hän monessa suhteessa
sukulaisluonteeni. Ja tuo kiintymykseni muuttui yhä hellemmäksi sen

jälkeen, kun minun oli erottava Riikasta ja toisista leikkitovereistani.
Kun neljäntoista vuotiaana olin uudistanut kasteenliittoni ja muutenkin
olin mielestäni jo täyden miehen veroinen, aloin minä vakavasti harkita
mahdollisuutta päästä sotilaaksi, huolimatta siitä, että äitini oli jo aikoja
sitten päättänyt minusta, ainoasta pojastaan, tehdä rauhanmiehen ja
saanut luonteeltaan sävyisän isänikin tähän tuumaansa yhtymään. Tällä
iälläni olin minä kasvanut jo melkein täyteen pituuteeni, eikä minusta
koskaan venynyt keskikokoista suurempaa. Mutta voimakas minä
kokoisekseni olin ja ennen kaikkea notkea ja ripeä liikkeissäni.
Hypyissä ja ruumiin taivutuksissa ei minua kyennyt kukaan voittamaan.
Näin ollen katsoin olevani kuin luotu sotilaaksi, jota paitsi minua siihen
veti kiihkeä seikkailunhaluni.
Muutamia päiviä ripille pääsyni jälkeen päätin puhua asiasta isälleni.
Kun hän eräänä iltapäivänä palasi toimestaan pieneen asuntoomme ja
tapansa mukaan laski penkille raskaan miekkansa ja
kolmikolkkahattunsa, vedin minä miekan huotrasta ja aloin tehdä sillä
kaikenlaisia oppimiani hyökkäys- ja väistöliikkeitä, ikäänkuin tuolla
sanattomalla tavalla antaen isäni tietää, mihin minun sydämeni
palavimmin halasi. Isäni näytti arvaavan ajatukseni, sillä äitiin
vilkaistuaan lausui hän:
»On jo aika, Tapani-poikaseni, sinun heittää nuo poikasten kujeet ja
ruveta ajattelemaan vakavaa tointa.»
Laskin miekankärjen lattiaan ja aioin pyytää isääni menemään
linnoituksen komentajan, eversti Stjernschantzin luo ehdottamaan
minua varusväkeen otettavaksi tai saadakseni häneltä suosituskirjeen
Inkerissä taistelevan Suomen maa-armeijan päällikölle. Mutta ennen
kuin kerkesin suutani avata, ehätti äitini väliin ja sanoi:
»Minä olen tuuminut samaa asiaa jo pitemmän aikaa ja nyt luulen
löytäneeni Tapanille toimialan. Hän on saanut oppia kirjoitusta ja
luvunlaskua, ja koska kauppias Jaakkima Frees Viipurissa on meille
etäistä sukua, niin ei ole mikään sen viisaampaa kuin että minä
matkustan Tapanin kanssa sinne ja toimitan hänet palvelukseen
sukulaisemme luo.»
»Mutta minä en halua kauppiaaksi, vaan sotilaaksi», rohkenin vihdoin
epätoivoissani sanoa.
»Ei niistä mitään», sanoi äitini ankarasti. »Kauppiaana sinulla on
edessäsi paljon parempi ja turvallisempi tulevaisuus kuin sotilaana, ja

siihen ammattiin sinulla on sitäpaitsi suuret lahjat.»
Kun edelleen koetin taistella hartaimman haluni puolesta, vetosi äiti
neljänteen käskyyn, ja kun lisäksi isä, kuten tavallista, mukautui äidin
neuvoihin, näin parhaaksi vaieta. Sitäpaitsi rakastin äitiäni siinä määrin,
etten pitemmällä niskoittelulla halunnut hänelle tuottaa mieliharmia.
Muuten ei joustava luonteeni tästä vanhempaini päätöksestä ollut
kovinkaan kauan masennuksissa. Olenhan Viipurissa jonkin verran
lähempänä sotatapauksia, ja kukaties joudunkin siellä yht'äkkiä
keskelle sodan telmettä ja saan tarttua miekkaan, ajattelin minä ja
kuvittelin Viipuriin menoni omille unelmilleni mitä suotuisimmaksi.
Matkustin siis syksyllä v. 1703 Viipuriin, jossa äitini toimitti minut
kirjanpitäjän oppilaaksi mainitun Jaakkima Freesin kauppahuoneeseen.
Täällä vietin kokonaista viisi yksitoikkoista vuotta istuen ahtaassa
puotikamarissa kaikenlaisten tavarakääröjen keskellä ja merkiten
kirjoihin suola-, tupakka-ja inkiväärieriä sekä varttuen sillä välin
täydeksi mieheksi. Ajatukseni liikkuivat kuitenkin alati jokapäiväisen
toimintapiirini ulkopuolella. Ilmassa tuntui lakkaamatta ruudinkäryä ja
sotaista levottomuutta. Rajalla taisteltiin nämä vuodet melkein yhtä
menoa, ja alituiseen kulki Viipurin kautta suomalaisia joukko-osastoja
kaakkoiselle rajalle, missä Venäjän tsaari oli ruvennut rakentamaan
kaupunkia ja linnoitusta Nevajoen suulle. Ennen kaikkea antoi
mielikuvitukselleni työtä inkeriläinen sissipäällikkö Kivekäs, jonka
urotöistä ja seikkailuista kerrottiin toinen toistaan ihmeellisempiä
juttuja.
Oltuani kolmisen vuotta Viipurissa luulin jo kerran vankeuteni
tavarakääröjen keskellä päättyneen sekä saavani vaihtaa hanhensulan
ikävöimääni miekkaan. Lokakuun alussa 1706 tuli nimittäin venäläisten
tsaari suuren sotajoukon kanssa Viipurin edustalle ja alkoi piirittää
kaupunkia, jota kenraaliluutnantti Maydell puolusti kolmentuhannen
suomalaisen kera. Sainpa nyt sangen läheltä maistaa, miltä sota tuntuu,
sillä heti piirityksen alussa viskasi vihollinen vanhan Viipurimme
muurien sisäpuolelle muutaman vuorokauden kuluessa yli tuhat
pommia, niin ettei välistä tiennyt, minne päänsä suojaan pistää. Mutta
lienevätkö meidän suomalaisten vastatervehdykset tuntuneet tsaarista ja
hänen kahdestakymmenestä tuhannesta miehestään vähän liian
kuumilta, koskapa hän muutamana tuulisena yönä vähän ennen
kuukauden loppua oli kojeinensa hävinnyt kaupunkimme edustalta.

Sitten muuttui sota taas pieniksi partio- ja ryöstöretkiksi rajaseuduilla,
ja Viipurissa palasi elämä entiseen uomaansa. Minä sain edelleen
kumartua tilikirjojen yli ja raapustella numeroita loppumattomiin.
Mutta Viipurin piiritys ei ollut sotaista seikkailunhaluani sammuttanut.
Päinvastoin oli mielikuvitukseni pienistä sotakokemuksistani saanut
lisäyllykettä. Puolasta tuli viestejä, että peloittavan valloittajamaineen
saavuttanut kuninkaamme varusti suurta retkeä Venäjälle perinpohjin
nujertaakseen itäisen vihollisemme. Tämä ynnä toisaalta rajasissien
rohkeat kepposet, joista yhtämittaa kuuli Viipurissa kerrottavan, olivat
omiaan johtamaan ajatukseni kauas yksitoikkoisesta työstäni. Olin jo
monesti saanut isännältäni muistutuksia hajamielisyydestäni, kunnes
sitten keväällä 1708 sattui sellainen tapaus, joka kerrassaan katkaisi
kauppamiesurani.
Istuin eräänä aamupäivänä tavallisessa työssäni ja minun piti juuri
merkitä kirjaan muutamille Jääsken talonpojille velaksi annettu
suolamäärä. Mutta ajatukseni olivat kokonaan illalla kuulemissani
jutuissa, ja huomaamattani piirustin numerosarakkeiden keskelle
parrakkaan kasakan sekä suomalaisen sissin lävistämässä häntä
miekallaan. Kun töherrykseni alkoi olla valmis, tunsin jonkun
kurkistelevan olkapääni yli. Kääntyessäni hieman sivulle huomasin
vierelläni isäntäni, Jaakkima Freesin, hallavan peruukin ja terävän
nenän. Yritin nousta paikaltani, mutta samalla sain kipenöivän
korvapuustin.
Mitä tämän jälkeen seurasi, sen jätän mieluimmin