Sylvi; Kovan onnen lapsia | Page 9

kaunista!
VIKTOR. Enhän minä sitä voikaan. Ei, minä en voi!--Oo Sylvi, kuinka
hurmaavan kaunis sinä olet!
SYLVI. Sinä et vastaa mitään kysymykseeni, Viktor.
VIKTOR. No, olkoon menneeksi! Minä tunnustan sinulle kaikki
suoraan.-- Mutta ei nyt--toisen kerran, kun olemme kahdenkesken.
SYLVI. Ei kukaan kuule. Näetkös, he puhelevat kaikki keskenään.
VIKTOR. Joku voisi kumminkin tarkastaa meitä.
SYLVI. Se on totta se. Alman silmät ovat juuri nyt tänne päin.
ALMA. Minkätähden te istutte siellä niin kaukana? Ettekö tahdo tulla
tänne meidän luoksemme? Kyllä täällä on sijaa.
SYLVI. Ei kiitoksia, meillä on niin hyvä täällä.
KARIN. Elä häiritse heitä, Alma. Näethän, että he tahtovat olla
kahdenkesken, erillään muista.
VIKTOR. Mitä sillä tarkoitatte, neiti Löfberg? Selittäkää, minä pyydän.
KARIN. Ettekö ymmärrä yksinkertaisia, selviä sanoja?
VIKTOR. Olin huomaavinani, että niillä oli erityinen merkitys. Mutta
samapa se.--Sylvi, näytämmekö neiti Löfbergille, että hän erehtyy?
SYLVI. Kun luulee, että me kernaimmin tahdomme olla kahdenkesken?
Ei, ei suinkaan se mikään erehdys ole.
KARIN (nauraa pakollisesti). Sylvi on toki rehellinen.
ANNI. Ja sen hän sanoo kaikkien kuullen. Hyvänen aika sitä Sylviä,
kuinka hän on hirveästi varomaton! Siitähän voi syntyä vaikka
minkälaisia juttuja!
ALMA (levottomana). Viktorissa ei ollut syytä. Hän kyllä olisi tullut
mielellään, kuulittehan sen.
KARIN. Oh, eipä hänellä näytä olevan ikävä siellä Sylvinkään luona.

ELIN. Oletko sinä mustasukkainen, Karin?
KARIN. Ush, kuinka sinä olet tyhmä, Elin. Minä mustasukkainen!
ELIN. No, johan minä ajattelinkin!
SYLVI. Kas niin, nyt soitetaan polkkaa. Emmekö tanssi taas vähän?
VIKTOR. Niinkuin tahdot. (Menevät käsikädessä saliin.)
KARIN. Näettekö, kuinka hempeästi he nojaantuvat toisiinsa? Aivan
kuin joku vasta kihlattu pari.
ALMA. Sinä liioittelet, Karin. Tuohan on ihan tavallinen asento, kun
käydään käsikädessä.
ANNI. Herra Vahl saattaisi juuri pitää parempaa huolta rouvastaan eikä
jättää häntä noin omille hoteilleen, kosk'ei hän kumminkaan osaa
käyttäytyä niinkuin pitäisi.
ALMA. Hän onkin oikeastaan vasta ensi kertaa tänlaisissa tanssiaisissa.
Muistattehan, että hän kantoi surua vanhempiensa jälkeen aina siitä
saakka, kun tuli täysikasvuiseksi.
ANNI. Se on totta se. Ja siitä syystä häntä ehkä pitäisikin varoittaa ja
oikaista. Sinun tehtäväsi se on etupäässä, Alma, varsinkin kun asia
koskee veljeäsi myös.
ALMA. Niin, minä lupaan puhutella heitä molempia, ja Viktor malttaa
kyllä mielensä, sen saatte nähdä.
KARIN. Olisin suuresti erehtynyt hänen suhteensa, ellei hän sitä tekisi.
(Useita herroja tulee sisään ja pyytävät naisia tanssiin. Näyttämö
tyhjenee, ainoastaan salin ovelle jää muutamia herroja katsomaan
tanssia.
Sylvi ja Viktor tulevat sisään.)
VIKTOR. Sinä tanssit kuin enkeli.
SYLVI. Ja sinä viet kuin jumala.--Viktor, katso, kaikki ovat menneet
tiehensä. Nyt saamme olla melkein kahdenkesken.--Mitä jos
istuisimme tuonne kasvien taakse?
VIKTOR. Mainiota! Täällähän olemme suojassa syrjäisten silmiltä.
SYLVI. Istu sinä tähän.
VIKTOR. Niin lähelle? Uskallanko?
SYLVI. Uskallat, tietysti.
VIKTOR (tarttuu hänen käteensä). Sinulla on niin pieni, sievä käsi.
(Suutelee sitä.)
SYLVI (tempaa sen sukkelasti pois, punastuen ja hämillään).
Minkätähden sinä teet noin, tuolla tavalla?

VIKTOR. Kun en malttanut olla sitä tekemättä.--Sylvi--oliko se sitten
niin väärin?
SYLVI. Ei--en minä tiedä.
VIKTOR. Niinpä anna minun suudella sitä vielä kerran.
SYLVI. Viktor--nyt sinulla taas on tuo sama katse.
VIKTOR. Mikä katse, Sylvi?
SYLVI. Tuo, joka on niin kummallinen. Joka polttaa kuin tuli, ja panee
minut vapisemaan.
VIKTOR. Minkätähden käännät pääsi pois? Peloittaako se sinua?
SYLVI. Peloittaa, ja tekee onnelliseksi samalla.
VIKTOR. Sylvi, saanko suudella sinun kättäsi? Ei kukaan näe.
SYLVI. Minkätähden tahdot sitä suudella?
VIKTOR. Sentähden, että minä--rakastan sinua.--Siinä nyt on tuo
salaisuus, jota äsken tahdoit tietää. Minä rakastan sinua niin kiihkeästi,
niin tulisesti, ett'en enää voi itseäni hillitä.--Elä tuomitse minua liian
ankarasti, Sylvi.
SYLVI. Oh--Viktor--!
VIKTOR. Tiedän kyllä, että minun olisi pitänyt vaieta. Ei ilmaista
tunteitani, vaan tukahduttaa ne väkipakolla. Mutta minä en voinut--ne
saivat minusta vallan.--Sylvi--nyt tiedät, kuinka minun on laitani. Tee
minulle, mitä tahdot. Määrää mikä rangaistus tahansa,--minä alistun
kaikkeen. Tahdotko että matkustan pois--ehkä jo huomispäivänä, sano?
SYLVI. Matkustat pois? Ei, Viktor, sitä et saa tehdä.--Et saa lähteä pois,
minä surisin itseni kuoliaaksi.
VIKTOR. Sylvi--! Uskallanko ajatellakaan? Sinä--?
SYLVI. Nyt putoo kuin suomukset silmistäni. Olenhan minä rakastanut
sinua aina lapsuudesta saakka, Viktor.
VIKTOR. Ilman että olet sitä tiennyt?
SYLVI. Ilman että koskaan olen sitä tiennyt. Ajattele, kuinka hirmuisen
tyhmä minä olin. Itkin sinua pitkät ajat, kannoin valokuvaasi povellani,
suutelin sitä päiväkaudet, ja kun nukuin illalla, jäi se käteeni--enkä
sittenkään ymmärtänyt, että tuo kaikki oli rakkautta. Kylläpä olin koko
hupakko! Totta tosiaan!
VIKTOR. Jos silloin jäin tänne, olisimme nyt varmaankin
naimisissa--tai ainakin kihloissa. Ja sinä olisit minun--minun ikiomani!
Ihan huimaa päätäni sitä ajatellessa! Nyt siihen sijaan--kuolema ja
kirous--

SYLVI. Mitä nyt--?
VIKTOR. Nyt toinen saa puristaa sinua syliinsä, suudella ja hyväillä
sinua--ja omistaa sinut kokonaan, eikä minulla ole mitään oikeuksia.
Sinä olet toisen oma--
SYLVI. Ei, Viktor, tästä päivästä alkaen olen ainoastaan sinun omasi.
VIKTOR. Elä laske leikkiä. Tiedänhän varsin hyvin, ettei minulla ole
mitään toivoa.
SYLVI. Minäpä tahdon olla sinun. Kuule, Viktor, kunnian kautta
lupaan, ett'ei tästä lähtein kukaan muu saa suudella eikä hyväillä minua.
VIKTOR. Rakas, pikku Sylvi--sinä olet toisen miehen vaimo.--Sinä et
ole enää vapaa.
SYLVI. Mutta minä en rakasta Akselia, minä rakastan