Suomen maan Meripedot | Page 6

antaa kuoleman lyömän.
* * * * *
Hylkeillä on viiksit ja suuret silmät; välistäin seisovat he vedessä aivan
pystyssä. Pelästyneet ihmiset ovat usein luulleet nähneensä aaveita ja
haltioita, kuin ovat hylkeen tavanneet. Siitä ovat tulleet monet tarinat
merihaltioista ja veden väestä.
Norjan pispa Gunnerus matkusti vuonna 1770 pispankeräjissä
pohjaisissa maissa; kalastajat juttelivat hänelle paljo tarinoita kuinka
Klakkekolle (se on: lakkinorppa) näkyi suureksi kuin härkä; sillä oli
kaksi kättä, mutta sormet yhteen kasvaneet; korkia lakki oli sen päässä;
se seisoi pystyssä meressä, kasvot tuulta vastaan j. n. e.
Samaten kertoivat eräälle matkustajalle vuonna 1816 Norjan kalastajat
Klakkekollen; se oli heistä suuri mustan karvainen mies, jonka sormet
olivat kasvaneet yhteen uimuksiksi, piikkilakki päässä. Harvoin
sanoivat näkevänsä tätä hahmua.
Merkillisin on seuraava kertomus Holhergin Danmarkin historiassa:
"Samaan aikaan (joulukuulla vuonna 1349) saatiin Dresalmessa
äärettömän suuri ja kumman muotoinen kala; sillä oli pää kuin
ihmisellä ja päälaella kruunu niinkuin munkin kruunu; sen vaateet
olivat tehdyt niinkuin munkin kaapu. Kuningas Kristian III antoi
haudata kalan Köpenhaminassa ja lähetti kuvan siitä keisari Kaarlelle
Spaniaan." Tässä näkyy että kuningaskin piti sen vielä kummallisena
ihmisenä taikka haltiana; mitä sitte yksinkertainen kansa ajatteli? Toista
nyt ajattelevat Englannin ja Hollannin merimiehet, jotka niitä

tuhansittain tappavat kamoksumatta.

Julmuus hyljettä vastaan.
Monia vuosia sitten saatiin hylkeen poika kiini meren rannalta ja vietiin
elämänä lähellä olevaan kartanoon. Se oli niin sievä ja lapset suostuivat
siihen niin ettei sitä maltettu tappaa. Eikä siitä pikkuisesta elämästä
olisi suurta hyötyäkään tapettuna ollut, jonka vuoksi ei se ärsyttänyt
ihmisten ahneuttakaan, joka kaikista ihmisen vioista on julmin sekä
lähimmäistä että eläimiä kohtaan.
Hylje kasvoi ja kesyttyi, leikitteli lasten kanssa ja turvasi aina talon
väkeen. Hän oli viaton luonnostansa, lähestyi kuin häntä kutsuttiin,
sanalla sanottu: hän oli uskollinen kuin koira ja leikkinen kuin kissan
poika. Joka päivä meni hän mereen kalastamaan, ravitsi itsensä ja toi
usein myös taloonki kauniin kalan. Kesällä makasi hän mielellänsä
auringon paisteessa, talvella valkian edessä, taikka, jos vaan sopi,
kiipesi hän lämpimään uuniin.
Neljä vuotta oli hylje näin ollut talossa kaikkein ystävänä.
Onnettomuudeksi sekä hylkeelle että muille rupesi nyt tauti
vaivaamaan talon elukoita. Noita-ämmä kutsuttiin neuvoa antamaan.
Tämä sai isännän uskomaan että eläinten kuolevaisuus tuli siitä että
talossa pidettiin saastaista elävätä, jolla ämmä tarkoitti tuota
hyljeparkaa. Tämä on, sanoi ämmä, vietävä kohta pois, muutoin en
taida minä mitään tehdä. Tyhmä isäntä uskoi ämmän sanan; hylje
pantiin veneesen, soudettiin merelle ja heitettiin kauas maasta. Vene
palasi kotiin, väki meni lepoon, mutta seuraavana aamuna makasi hylje
tapansa jälkeen uunissa. Armas elävä oli tullut yöllä rakastettuun
kotoonsa ja hakenut tavallisen leposiansa.
Seuraamana päivänä sairastui jällen yksi elukka. Mikä nyt oli muu
syynä kuin tuo onneton hylje, joka taas oli taloon tullut! Hylje oli
vietävä pois teille tietämättömille. Se annettiin siis vieraalle, joka lupasi
kuljettaa sen kylläki kauas. Vuorokausi kului; mutta toisena iltana kuuli
piika jotakin kaappimista oven takana. Ovi avattiin ja tuo uskollinen
eläin tuli sisälle, ei tieten kuinka kiittämättömille ja tyhmille ihmisille
hän tuhlasi rakkauttansa. Väsynyt pitkästä matkastansa, näytti hän
kaikin tavoin ilonsa kotiin päästyänsä, meni uunin eteen ja nukkui.
Isäntä kuuli kohta mitä tapahtunut oli. Noita-ämmä otettiin taas
neuvoksi. Ei ole, sanoi ämmä, onneksi jos tuo peto tapetaan; mutta

kyllä siitä muutoinki päästään; puhkaistaan sen silmät, niin ei se enää
osaa taloon tulla jos se vielä kerran viedään kauas merelle. Julma isäntä
suostui julmaan neuvoon; tämän uskollisen ja viattoman elävän silmät
puhkaistiin. Verta vuotavana ja kivuissansa kiertelevänä pantiin hylje
taas veneesen ja vietiin ja jätettiin kauvas merelle.
Viikko kului eikä talossa sen enempää iloa ollut. Karjasta kuoli yksi
toisensa perään, ja vihdoin sanoi noita-ämmä toden että tauti oli hänen
taitoansa väkevämpi. Tulemana yönä puhalsi mereltä aimollinen
myrsky; tuulispäiden välissä kuului usein heikko valittava ääni. Aamu
tuli, ovet avattiin ja armas hylje makasi kuolleena kynnyksellä. Hän ei
taitanut sokiana enää saada elatustansa, vaan kuoli nälkään. Hänen
ruumiinsa haudattiin santakuoppaan. Mutta talossa seurasi onnettomuus
onnettomuutta. Kaikki meni nurin; karja kuoli, katovuosi tuli, lapset
kuolivat ja vihdoin kuoli itse isäntäkin sokiana ja köyhtyneenä.
Noita-ämmä tuli lain edessä osalliseksi ihmisen murhaan ja hirtettiin.

Mursu.
(Kuva 6)
Ruumis on lyhykarvainen; karvat ruskiat eli harmaat. Sen pituus on 7
eli 8 kyynärää. Pitkät ja paksut viiksit. Isot silmät, silmän valkia on
punainen niin kuin vertynyt. Kaula paksu käy mutkaan niinkuin
hevosen kaula. Levätessänsä etujaloillensa ja kaula köyryssä on mursu
miehen korkuinen. Sen nahka on paksu ja avara että näkyy olevan
niinkuin säkki sen yllä monissa laskuissa, jotka siirtyvät mursun
kävellessä. Jalat ovat lyhyt ja typerät, varpaat 5, varustetut lyhyillä
kynsillä.
Etuhampaita on ylisessä leuassa 4, joista 2 keskimäistä ovat pienet ja
pian putoovat, alisessa leuassa 2, jotka kuitenkaan ei koskaan kasva
täydellisiksi, ainoasti alku nähdään penikoilla. Kulmahampaat ylhäällä
ovat pitkät, usein kyynärää pitkät valkoiset torahampaat; alhaalla
vähäiset ja sivuhammasten kaltaiset. Sivuhampaita on ylhäällä ja
alhaalla kummallakin puolella 4, vaikka viiminen niistäkin on pieni ja
aikaisin putoo.
Mursulla ei ole niinkuin hylkeellä silavaa lihan ja nahan välissä. Jos
silavaa on, on se