Soitto on suruista tehty

A free download from www.dertz.in

The Project Gutenberg EBook of "Soitto on suruista tehty", by Aliqvis
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org
Title: "Soitto on suruista tehty"
Historiallisia runoelmia: I. Pilatus. II. Piispa Tuomas.
Author: Aliqvis
Release Date: June 11, 2007 [EBook #21803]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
0. START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK "SOITTO ON
SURUISTA TEHTY" ***
Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.
"Soitto on suruista tehty".
Historiallisia runoelmia:
I. Pilatus.
II. Piispa Tuomas.
Kirjoittanut
Aliqvis.
Ensimmäisen kerran julkaistu 1902.
"Soitto on suruista tehty".

Soitto on suruista tehty,
Laulu tuskista ta'ottu --
Siksi soitto on
tulinen,
Teräpäiset sen vasamat,
Nuolet kaikki käytyänsä

Tuntehitten polttavassa
Ahjoss' aina hehkuvassa,
Sitten sieltä
siirrettynä
Tuonen kylmihin vesihin,
Jäissä kärki karaistuna.
PILATUS.
HISTORIALLINEN RUNOELMA.
(Jylhä vuorenrotko Galliassa talvis-aikaan v. 38. Lähinnä näkyy kalju
kalliokukkula; kauempana kohoavat lumipeitteiset vuoret; rotkon
pohjalla juoksee kuohuva virta).
PILATUS (seisoen louhuisella kalliopaadella kaljun kukkulan
alapuolella):
Oi, Jupiter, ja koston jumalat,
Joill' asehina säihkysalamat

Syöstessä sielut rikollisien
Tartaron ikuisehen tulehen!
Tääll' olin
virvoitusta toivonut,
Miss' elon tuli lähes sammunut:
Vilu on
luonnon povi luminen;
Hallaa halaten kuoli kukkanen.
Voi, turhaa!
Kallio tää kaljupää
Taas sieluhuni tulta virittää,
Tuskien tulta
ikipolttavaa,
Jott' ei voi valtameri sammuttaa.
Siinä se on taas sama
Golgatha,
Jot' olen kauhistunut vuosia!
Voi, eikö päiväks'kään sen
kirous
Minulta poistu -- kova kadotus!
Turhaan ma Kaanaan jätin
meren taa:
Sen kummut silmissäni haamottaa
Miss' ikään liikun,
minne käännähdän,
Golgathaa kaikkialla säikähdän.
Voi, miksi
tuomitsinkaan vanhurskaan,
Pyhimmän ihmisistä kuolemaan!
Haa!
Muistan katsehesi, Kuningas
Totuuden maasta tullut, armias

Kaikille, hellä, nöyrä, kärsivä,
Kuitenkin jalo, uljas, ylevä
Kuin
jumalista joku tullunna
Ihmiseks' oisi -- oi, ken katsoa
Voi silmihisi
-- taivas, puhtaus,
Kuin Jupiterin pyhä leimaus

Polttava
tulikiivaudessaan,
Niin oli katsehesi ainiaan
Tutkiva
sydänjuuriammekin,
Vaikk' ihanasti säälin kyynelin
Katselit läpi
sielun syntien,
Anteeksi annoit erehtyvillen.
Kuitenkin, mikä
kumma vavistus
Niin värähytti -- sielun kirkkaus
Niin loisti

otsallaan, kuin aurinko --
Ijäti uusi silmän nautinto --
Loistavi
kirkkahinna, noustessaan
Ylitse Vesuvion, hehkullaan

Purpurahohtehesen läikkyvään
Verhoten maat ja meren siintävään

Kylväen kultaa aalto-aavikkoon,
Yleten taivaan sinikuvukkoon,
Jot'
ihmis-silm' ei kestä katsoa --
Sokeaks' saisi uhkarohkea,
Ken sitä
tohtis' edes yrittää --
Niin minun täytyi pääni käännältää:
Silmäin
taivahissa silmiensä
Huikenivat, eivät ennellänsä
Enää konsa voine
parantua.
-- -- Mutta kuka tuolla? Vanha tuttu.
KAIFAS (tulee, huomaamatta Pilatusta, tähystää kaljua kalliota ja
lausuu):
Hyi, kuinka sydäntäni puistattaa!
Onko täm' ilkeätä unelmaa?
Vai
joko alantehet Gehennan
Aukenevat eteheni ihalan?
Sydäntä jäätää,
mieltä viluttaa
Muistaissa ristiä -- ja kamalaa!
Povessa tuntuu
orjantappuraista,
Pistoa skorpioonin polttavaista;
Kuin munaskuita
puris käärmehet
Ja söisi maksaa madot tuliset!
Oi, orjantappuroilla
kruunattu
Ja säälittä verihin ruoskittu
Jeesus Natsareenus! Kuin
lempeä
Kärsivä muotosi -- sitä näkyä
_En voi_ -- oi, _en voi_ kons'
unhottaa --
En päivän pimennystä kauheaa,
Maanjäristystä, koska
valkeus
Silmies sammui -- mikä kauhistus! --
Kuin veren ääni
maasta nouseva
Jumalan luokse vastaan minua!
Haudattu ruumis
kovaan kallioon
Kätketty sotilaitten vartioon,
Sinetillämme kiven
lukiten.
Turhaan! Sotilahat paeten
Juoksivat kaupunkihin
kertomaan
Nähnehensä vartioina ollessaan

Pitkäisen leimauksen
muotoisen
Enkelin tullehen ja Jeesuksen
Noussehen elävänä
ilmoillen!

Mik' on tää kukkula, mi tuijottaa
Vastahani, muistuttava Golgathaa?

Pakeninhan maasta luvatusta
Ylitse meren Rooman kunnahille; --

Etsin sielulleni virvoitusta --
Roonen rannikoille kukkiville.

Mutta viel' en lohdutusta löynnyt --
Luulin löytäväni edes täällä,

Missä luonnon jylhän syvyydessä
Rauhan henget asustavat -- mutta


Täällä sama näky kangastaapi
Silmihini; kirottu se päivä,
Jona
synnyin, jolloin äiti armas
Ensi kerran näki esikoisen,
Pojan,
ylpeyden äidin lemmen!
Kirottu se hetki, milloin loime
Papiksi ja
tulin tuomariksi,
Jolla valta oli neuvostossa
Syyttää Sinua, oi
Natsareenus!
Sinun tulisilmäs sieluhuni
Iski taivahasta tulipalon,

Jonk' ei liekit konsa sammu. Herra,
Suuri Jehova Sa taivahissa
Näet
tuskat kurjan Kaifas papin.
PILATUS:
Haa! Sa peto verta janoova,
Tunnetko sa tunnon tuskia?
KAIFAS (katsoo hämmästyneenä ympärillensä ja huomaa Pilatuksen):
Pilatus! Kurja ihmispelkuri,
Sinun on syysi murhatekoni.
PILATUS:
Minunko syyni, konna katala?
Sinähän yllyttäen kaikkia
Kansasi
nostit raivoon veriseen,
Mi vaati Natsareenon uhrikseen.
KAIFAS:
Sinulla valta -- mulla viekkaus;
Yllytys turha oli pelotus,
Jolla en
voinut olis mitäkään
Ellet sa pelkurina pesemään
Ruvennut käsiäis
-- turha ilve! --
Ken tieten tuomitsevi syyttömän,
Ei verta
tunnoltansa lipeän
Kautt' eli veden koko maailman
Puhdista;
tuomiolla Jumalan
Saa vastata kuin konsa murhaaja.
PILATUS:
Tää onko palkintosi, utala,
Avusta, mink' annoin asialles?
Sinä
konna veriruskea,
Ulkokullattu ja kavala,
Jonka juonet minut
rikkomaan
Sekä kansas saattoi kapinaan!
KAIFAS:

Asiamme oli erehdystä;
Tarkotuksenamme oli valta:
Pitää
käsissämme kansan ohjat,
Tiedon avaimet ja jumalaisen
Herran
tuntemisen salaisuuden,
Minkä kautta kansakunnallemme
Oli suotu
eri asemansa,
Pakanoille valon antajana.
Luulimme -- oi, kurjaa
sokeutta! --
Jeesuksen, tuon Natsaretin pojan,
Viettelevän kansan,
kukistavan
Valtamme ja Fariseusten lahkon,
Isänmaallisuuden
tukipylvään.
Pilatus! me aina vihasimme
Sinua ja Rooman
väkivaltaa;
Rautakytkyessä verisessä
Raadeltu ja rusikoitu kansa

Katkoa jo tahtoi kahlehensa.
Mutta Natsareenon opetukset
Oudon
leiman painoi henkehemme,
Herättäen uuden elon-ilmeen:

Synnintunnon rajun intohimon,
Sekä armon valon ihanaisen,
Jonka
taivahinen, hellä mieli
Poisti kaiken vihan vihollista
Vastahan ja
kylvi rakkauden
Unijuomaa verihaavoihimme,
Joihin katkerata,
kirvelevää
Ruohoa koin koetimme kylvää.
Voi! me luulimme myös
näkevämme
Oudoss' ilmehessä salavoimat
Paholaisen, niissä
ihmetöissä,
Joita Hän niin aulihisti teki!
Luulo tämä oli eksytystä,

Jolla lumos' silmiämme käärme
Helvetistä, henki ikivaiheen.

Sillä nyt ma näen liian myöhään:
Tosi hengen-elämän Hän tulta

Sytyttäen, nosti kansan hengen
Katsomahan ikikirkkautta
Jumalan,
ja Hänen armossansa
Omistamaan uuden elonvoiman,
Minä
kansalleni pimeyttä

Tahdoin tyrkyttää ja kuolemata,
Enkä voinut
tietystikkään hurja --
Mitä voisi ihmistoukka kurja
Vastaan Jehovaa!
-- Niin meidän työmme
Vain täytti ennustukset aikaisemmat.

Pilatus! sa Rooman edustaja!
Jospa totuutt' oisit totellunna,

Minuakin oisit auttanunna
Kuulemahan oikeuden ääntä!
PILATUS:
Vanha kettu! Etpä parannusta
Todell' oisi tehdä tahtonunna.
Jollet
olis saanut Pilatusta
Kieltäs kuulemahan myrkyllistä,
Toiset keinot
oisit keksinynnä
Surmatakses Elon Ruhtinahan.

KAIFAS:
Ehkä! Olkoon! Kirottu se päivä,
Jolloin ensin kuulin Jehovasta,

Totuudesta taivaan kirkkahasta,
Jonk' en oppia ma ymmärtänyt,

Kosk' en antanut sen pyhän