Soitannollisia satuja ja jutelmia | Page 6

t??ll? joku lapsi, joka kirkkaan jouluy?n hurmaavalta riemulta ei voi nukkua, hiipii s??liv?isesti lemmikkins? vankihuoneen luo, lohduttaen katsoaksensa h?kin l?pi aroilla lemmekk?ill? silmill?ns?.
Virvatulet, jotka syksyisist? pahanelkisist? pilat?ist?ns? v?synein? rotkoissa uinailivat, keikahtavat pystyyn ja tanssivat mets?n poikki k?yd?kseen tihe??n keh??n kuusen ymp?rille; mutta t?m? hehkuu ja hohtaa ruusuvalossa ja veisata tunnistaa humistamistansa. Lumi kimeltelee niinkuin lukemattomat ilokyynelet, ja virvatulet hyppiv?t ja heilahtelevat ihmeellisten s?velten voimasta; keltasirkut, tiaiset, k?pylinnut, vanhat vakaiset kaarneet lapsinensa, kielev?t harakat ja varikset, huikentelevat varpuset, kaikki ovat t??ll? jouluhartauksissansa, kuuntelevat ??neti ja uneksivat, silm?t puoliummessa, auringon s?teist? ja kukkain tuoksusta. Silloin kuusi yht'?kki? ravistaa oksiansa, ja kaikenkaltaisia oivallisia siemeni?, pieni? vieh?tt?vi? hedelmi?, herttaisia lumihiuteita kuin t?htikukkasia putoilee ja laukuilee alas, ihastuttavia joululahjoja jokaiselle. Oi, kuinka ne riemahtelevat, nuo luontokappaleet, hullunkurisesti tunkeilevat kuusen ymp?rille sit? hyv?ilem??n ja kiitt?m??n! -- Hell?mieliset keltasirkut ja tiaiset visert?v?t halusta, varpuset tahtovat kiitt??, vaikka viel? nokka on t?ynn? kaikenlaisia makupaloja; kaarneet ja hurjat k?pylinnut varsin yll?tt?v?t puun hehkuvilla lempipuheillansa, niin ett? se on kuuroksi tulla koko pauhusta, ja siihen sekaan suristavat kuoriaiset ja k?rp?set kiitosvirtt?ns?, ja sammal kohoilee lumen alla, ik??n kuin olisi kev?t siihen hengitt?nyt; paljaat puut vapisevat, niiden oksat huokailevat ja varvuilta valahtelee kyynelvesi?. Mutta soreat hongat ja tanakat m?nnyt saattavat hiljaa ryhty? onnellisen, kirkastetun kuusen veisaukseen aina selke??n huomisp?iv??n asti, ja rakas Jumala katselee hymyillen tuolta ylh??lt? taivaasta t?t? autuaallista joulunviettoa mets?ss?.

STABAT MATER DOLOROSA.
"Vedere Napoli e poi morire!" N?iden sanain (N?hd? Neapeli ja sitte kuolla) totuus ei voinut olla kenenk??n ihmisen syd?men l?vitse tunkematta eik? kenenk??n silm?? valtaamatta, jonka eteen Neapelia l?heisen maiseman jalo ihanuus aukeni er??n? loistoisena syksyaamuna vuonna 1735. Siin? se oli, tuo tenhoinen kaupunki ep?lukuisine kirkkoineen ja tornineen, joissa aamuruskon s?teilev? kultaharso riippui! Siin? korkealle kohosi tuo kaikista valtavimman kirkon mahtava, pilveinpeitteinen kupulaki, Vesuvion huippu! Ja tuo komea golfo (lahti), se lep?si niinkuin painava, kultainen j?ttil?ispisara maan ylpe?lle rinnalle pudonneena pilvenp??llisest? vellovasta valomerest?, sinne t?nne v?lkk?v?n? aaltoellen. Punertava l?mp?inen utu ymp?r?itsi sakeita myrtti- ja orangsimetsi?, hasersi ketter?in viinik?ynn?sten ymp?rill?, jotka toisilleen ojentelivat vihannoita k?si?ns? ja vieh?tt?v?ss? hypyss? py?riv?t pitkin puutarhaa, ja suuteli niit? suuria kukka- ja kierrekasveja, jotka maan kuroivat kuin monenkarvaiseen verkkoon. Oli juuri kuin olisi Jumalan henk?ys k?ynyt t?m?n ihanimman paikan yli maansa p??ll?, juuri kuin pit?isi t?ss? asua pelkk?? ikuista rauhaa, suloa ja kauneutta.
Er??n kukoistavan kunnahan loivaan rinteesen, k?tkettyn? komeiden laakeriruusujen uhkeasti rehoittavain pensasten sekaan, platanien ja ?ljypuiden varjoamana, herttaisten magnolien ja sirojen k?ynn?sten puolittain peitt?m?n?, nojautui ristiinnaulitun korkea kuva, sureva madonna sen juuressa. Kentiesi olivat ihmeelliset onnenvaiheet t?m?n kuvaryhm?n t?nne vieneet ja hurskas usko pyyt?nyt t?t? kalleutta h?vitykselt? varjella, koska se oli t?h?n hiljaiseen turvapaikkaan paennut; sill? teos oli liikuttavan, h?mm?stytt?v?n kaunis ja olisi hyvin ansainnut sijaista jaloimmassakin kirkossa. Kaikissa noiden t?ysikokoisten kuvain muodoissa n?yttihe mestarink?si, joka kovan kiven pehme?ksi muuttaa ja ihmeellisen el?v?ksi tekee: ristinpuussa riippui voittanut uskonsankari eik? piinattu kuolija; kasvojen jalot piirteet olivat pyh?t, levolliset, ja melkein kirkastetut, kaunis ruumis voittamattomassa kuolon j?ykkyydess?, ei miss??n en?? j?lke?k??n k?rsimisest? ja kamppauksesta. Ent?s Maria, mater dolorosa, mik? n?ky! Ihanainen vartalo, kokoon murtuneena, ei vaan painuneena tuskan painon alla, ihmetelt?v? kasvoin muoto, jossa mit? hirmuisin tuska kivettyneen? kuvautui, semmoisen murheen kuva, joka ei sin? ilmoisna ik?n? voi loppua. Kiviset kyynelpisarat riippuivat, voi noin raskaina, silm?ripsist? ja kauniin suun seutuja tempoeli vaiva, joka ei taivahasta eik? maan p??lt? ollut lohdutusta l?yt?nyt. S??lien olivat tuoreet viheri?iset lehdet luonnelleet t?m?n k?rsij?n verhon ylle, ja suloiset kukat, ristiinnaulitun ruumiin vierest? puhjenneina, peittiv?t hell?sti haavansijat. Harvoin sattui, ett? ohitsekulkeva hurskas vaeltaja t?m?n kuvan keksi, harvoin t?m?n ristin edess? polvi notkistui.
Mutta yll?sanottuna syksyaamuna tapahtui, ett? er?s nuori kalpea mies heitt?ytyi maahan tuon yksin?isen pyh?nkuvan eteen; kipe?t ja vakaiset olivat h?nen kasvonsa, uupuneet ja surulliset h?nen tummat silm?ns?, heikko ja sortunut oli mittava vartalo; syv?lt? huokaillen katsahti h?n ristiinnaulittuun. H?n katseli suuren kuolleen taivahista rauhaa ja h?nt? v?risytti mit? innokkain hartaus; h?n n?ki Marian enkelinmuotoiset kasvot, n?ki niiss? tuon sanomattoman vaivan ja s?ik?hti semmoisen summattoman tuskan kuvaa. ??ret?n s??liv?isyys t?ytti h?nen mielens?; tuntui, kuin pit?isi h?nen v?kivoimalla tempaista pois ne miekat, jotka viileskeliv?t ahdistunutta ?idin syd?nt?; tuntui, kuin kovat kivikyyneleet silm?ripsill? olisivat ??neens? huutaneet armahtamista. H?nen oma kipunsa, jonka vaivaamana h?n oli t?h?n tullut, katosi t?m?n ??nett?m?n tuskan j?ttil?issuuruuden rinnalla; kaikki valitukset tunkeuivat pakahtuvaan syd?meen takaisin; h?n unhotti kalvavat vaivat omassa povessansa ja kallisti p??ns? n?yryydell?. Silloin kuului ilmassa hele?, herttainen Ave Maria, kahden suloisen nais??nen laulama: muuan sisaruspari, jonka sairaan ?idin madonna armoissaan oli parantanut, tuli paikalle tuomaan taivaan kuningattarelle jokap?iv?ist? tuoreiden kukkain kiitosuhria. He olivat kaksi kaunista olentoa, toinen varreltansa rehev? ja uhkea, uljassilm?inen ja verev?poskinen, toinen hempe?, vaalea, tummasilm?inen, lempe?n ja vieh?tt?v?n muotoinen. He laskivat hyv?hajuiset seppeleet ristinkuvan juurelle, rukoilivat hiljaa ja astuivat edelleen. Vaaleanverev? viel? kerran salavihkaa vilkaisi yksin?iseen rukoilijaan.
T?m? nyt katsahti yl?s ja rukoili hiljaisella ??nell?: "pyh? madonna, armahda minua; min? olen yksin, ihan yksin?ni t?ss? kauniissa mailmassa ja min? k?rsin vaivaa; suo minulle armas syd?n, joka minua lempii, ja paranna rintani kivut!" -- Silloin ik??n