Soitannollisia satuja ja jutelmia | Page 5

luo, voidakseen suottaillen ja hyv?illen niiden sulohuulilta tietoonsa houkutella kuluneen y?n salaisuudet; muutamat vanhat, mustat kuoriaiset juoksivat supisten pitkin ruohokkoa, pystytteliv?t hentoja ruohonkorsia ja olivat suuressa siivoamisen puuhassa. Mutta talon vanha puutarhuri aamulla p??t?ns? huiskuttaen huomasi kummallisen vaalakan keh?n, joka meni ylt? ymp?ri ruohokkoa: se oli keijuisvaltakunnan pienien, heikkojen siivellisten vartijain kuolleet ruumiit.
Felix meni puutarhan kautta semmoisella kasvojen muodolla, johon korkein ja puhtain innostus oli valoisan valtaistuimensa asettanut: h?n riensi nopein askelin hiljaiseen kammioonsa ja k?tki itsens? kaikkein omaistensa silmist?; kun h?n sitte vihdoin astui rakkaittensa keskuuteen, laski h?n merkillisesti naurahtaen nuottivihkosen vanhimman sisarensa, taidekumppaninsa ja yst?v?isens? k?siin. "Fanny," sanoi h?n, "nuo lehdet kertovat sinulle Pelixisi kes?y?-unelman; kuuntele niit? hetkinen malttavaisesti!"
Keijuiskuningattaren sanat k?viv?t toteen: se loistava, kunnioitettu mestari, joka n?ki ihmeen ihanan kes?y?-unelman taikas?velist?, h?n on viheli?isest? maastamme eronnut! Siin? laakeriseppeleess?, joka nuorellisia ohimoita vy?tti, ei mik??n lehti viel? ollut lakastuneena; h?n sulki hilpe?t ja hilpeennytt?v?t silm?ns? t?ysimm?ss? voimansa tiedossa, maineensa himmenem?tt?m?ss? loistossa. Ja me sitte? Oi, me notkistamme polvemme sen unhottumattoman arkulla, katselemme kuumin kyynelin ja loppumattomalla surulla h?nen tyveni? kasvojansa ja koskemme aralla kunnioituksella viimmeisen kerran siihen lep??v??n k?teen, joka el?m?ss? ei levosta tiennyt, joka niin paljon jaloa ja ihanata loi ja aikaan sai. Kuinka pian pakeni se kirkastettu meid?n sekasortoisia maallisia sointeita! H?n vietiin valtaavasti yl?s kaiken sopusoinnun valoisaan kotiin. Siell? ovat kaikki h?nen unelmansa muuttuneet tosiksi, autuaan tosiksi: ylev?n sielunsa ik?v?iminen on viihdytetty!
Mekin olemme her?nneet; mutta her?nneet lohduttomaan todellisuuteen. Kuinka talviseksi on k?ynyt y?ll?, kuinka yksin?iseksi ja surulliseksi maan p??ll?! J?tettyn? seisoo valtaistuin, vaienneena on kannel, itkussa silmin ja alla p?in valittaa korkea jumalatar Musika, ja tuhansittain tuhansia ihmissilmi? katsoo kysyen v?h?iseen, korkeaan taivaasen; -- mutta voi! silt? ei tule vastausta tuohon arkaan, katkeraan kysymykseen: "miksi?"

JOULUJUHLA METS?SS?.
Onkohan ihanampaa puhekielt? t??ll? alhaalla -- jos ehk? eroitetaan kahden rakastavaisen sulokuiskeet -- kuin tuoretten lehtien havina kauniissa mets?ss?? Totta tosiaan, lystikk?imm?n ja reippaimman veitikankin syd?n heltyy ja h?n pys?htyy edelleen astumasta, kun herttaisena kev?tp?iv?n? nuoret, hele?t puut, ihastuksesta v?risten, puhelevat kesken?ns?, kun kaikki ylt'ymp?rill? hymyilee ja kuiskii. Vaeltaja heitt?ytyy ruohokkoon, niin ett? tuoksuvat vihannat aallot h?nen p??ns? yli yhteen kohahtavat, kukat kumartavat h?nen huuliansa suutelemaan ja h?n kuunnellen katsahtaa viheri?iseen lehtitaivaasen, uneksien kodistansa, is?n ja ?idin syd?mest? ja armahisensa silmist?. Leppeiss? lempiloruissa kumartuu muhkea tammi solakan, vieh?tt?v?n koivun puoleen, varsin t?rkeit? asioita on suoralla py?kill? v?k?iselle jalavalle uskottavana, ja siihen sekaan lakkaamatta l?rp?ttelee lep??m?t?n haapa. El?m?, hekuma k?y kautta koko mets?n, ihmeellisesti virkist?v?n? ihmissilm?lle ja vaikuttavana ihmissyd?melle.
Mutta keskell? kaikkea t?t? uhkuvaa hekumaa seisoo ??net?n tumma puu, joka ei voi puhua eik? heleill? lehdill? leikki?: se on kuusipuu pienine pist?vine neulasineen. Rakastaen levitt?? se k?sivartensa, kateutta ei asu sen syd?mess?, mutta se katselee niin suruisena, Ik??n kuin murhehtiva mies nauravain, leikkiv?in lasten joukossa seisoo se lehtikoristeellisten puiden keskell?. Harvoin kyll? joku lintu matkoillansa mets?ss? hetken lev?ht?? sen oksilla; paljoa kernaammin h?n k?tkeytyy tuoksuvain lehvien sekaan, jotka niin vastustamattomasti houkuttelevat, viileytt? ja varjoa luvaten. Eiv?t mehil?isetk??n ja kullankarvaiset kuoriaiset poikkea hiljaiseen "Kuuselan" majataloon, yksin??n seisoo kuusi kev??ll?, yksin se j?? loistavana kes?aikana; viel?p? syksyll?kin sen puku yksin??n on suruvaatteiden kaltainen: se on huolipuvussa kirjokoristeellisten puiden t?hden, joihin kuolema niiden komeudesta huolimatta huokuu. Niin tulee vihdoin talvi, kimeltelev? j??kaapu yll?, ja sen seurassa palvelijansa kolkot tuulet; hirve?sti ne riist?v?t alas kaikki nuo hennot lehdet; lumivaltias l?yhyttelee joutuisaan valkoisia hahtuvia, heitt??p? paksuja vaippojakin koko maan p??lle, ja kaikki l?mp?inen elo j?hmettyy sen katseen edess?. Ainoastaan kuusipuu katsoo h?nt? silmiin pelk??m?tt? ja naurahtelee umpimielisen?, kun mahtavalla j??kaapuisella loihtijalla ei ole voimaa sen ylitse. Mutta rakas Jumala, joka itsekullekin luoduistansa lahjoittaa ihanan ilon ja autuaan ajan, ihmisest? alkaen alas pienimp??nkin koppiaiseen asti, on vakaalle, k?rsiv?iselle kuusellekin hankkinut palkan, joka on yht? ihastuttava kuin kev?inen ilma ja p?iv?n paiste.
Joulukuun nelj?nnenkolmatta p?iv?n y?n?, josta kaikki pyh?t kirjat niin monia ihmetelt?vi? asioita kertovat, sin? y?n?, jota me vuotuisesti rakkaiden omaistemme helmoissa lapsen iloisella mielell? viet?mme ja jouluksi nimit?mme, astuu taivaan enkeli alas ??nett?m?n kuusen luoksi, antaa sille suuta ja kaunistaa sen eriskummaisilla, valkoisilla kukilla. N?in se virkaansa vihit??n, tuo sanomattomasta autuudesta v?r?htelev? puu, ja tulee kaikista mets?n puista valituksi valmistamaan iloista joulunjuhlaa kaikille linnuille ja kaikille muille pienille olennoille, jotka eiv?t voineet p??st? hirve?n lumivaltiaan k?sist? ja joita se vankina pit?? ja ankarasti vartioitsee. Kahdennellatoista hetkell? soi syd?mi? vavahuttava laulu muutoin niin vaitiolevaisen kuusen oksista, ihmeellisen voimallinen veisaus ik??n kuin h?m?rilt? ajoilta nykyisyyteen humisten. Ja sen ??net menev?t mahdikkaina kautta mets?n, ja kaikki linnut kuulevat sen vieh?tt?v?n huminan eiv?tk? voi vastustella, kohottavat lentimens? ja liipoittelevat laulavalle puulle; puoliksi j?hmettyneet kuoriaiset ja sike?sti nukkuvat k?rp?set, kaikki kaikki ne her?j?v?t, ravistavat raskaan talviunen siivist?ns? ja kulkevat puolivalveilla, puoliksi tointuneina, s?veli? kohden. Ne lintu-raukatkin, jotka me ihmiset ahtaasen vankihuoneesen tuomitsemme, ett? ne meit? huvittaisivat vieh?tt?v?ll? laulullansa, kuulevat kuusen tenhohuudon ja ly?d? r?p?hyttelev?t vienosti valittaen ja halusta huolehtien siipens? varsin haavoille vankeutensa armotonta h?kkisein?? vasten. Ihmiskorva, ummistettuna puun ihmeellisesti ihastuttavalta laululta, huomaitsee h?mm?styksell? vaikerruksen, joka pienen vangin rinnasta ulos pusertuu, ja siell?