Soitannollisia satuja ja jutelmia

satuja ja jutelmia, by Elise Polko

Project Gutenberg's Soitannollisia satuja ja jutelmia, by Elise Polko This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org
Title: Soitannollisia satuja ja jutelmia
Author: Elise Polko
Translator: Ferd. Ahlman
Release Date: July 19, 2006 [EBook #18870]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK SOITANNOLLISIA SATUJA JA JUTELMIA ***

Produced by Tapio Riikonen

SOITANNOLLISIA SATUJA JA JUTELMIA
Kirj.
Elise Polko
Suomeksi sommitellut Ferd. Ahlman ["Musikalische M?rchen, Phantasieen und Skizzen"].
G. W. Edlund, Helsinki, 1880.

SIS?LLYS:
1. Violetta 2. Kes?y?-unelma 3. Joulujuhla mets?ss? 4. Stabat mater dolorosa 5. Ludvig van Beethoven 6. Harmonikan keksint? 7. Lumikukkanen 8. Leikkikumppanit 9. Kadonneet t?hdet 10. Ensimm?isen satakielen kuolema

VIOLETTA.
Pari penikulmaa Wienin kaupungista on pieni kyl?, jonka nimen min? olen unhottanut; mutta sen en luulekaan tekev?n mit??n, sill? ainoastaan yksi niin ihana kyl? on koko mailmassa. M?ell? seisoo kirkkonen, mets?ruusut ja muratit suikertelevat yl?s sen harmaita muureja my?ten ja ikkunoihin katselevat tiheimm?st? pensastosta valkoiset, siev?t, matalat huoneukset n?yrin? niinkuin hurskaat rukoilijat. Koko t?t? rauhan sijaa ymp?r?iv?t vanhat, korkeat lehmus- ja kastanjapuut.
Kyl?seurakunnan lukkarin asunto oli vieh?tt?vin kaikista, siin? kun se ik??n kuin kukkain verhoamana lep?si erill??n muista taloista. N?it? kukkia hoiti ja huolteli vanha lukkari juuri kuin el?m?ns? korkeinta iloa; ja kaikkein n?iden ruusujen, orvokkien, liljain ja tulpanien keskell? oli kasvanut kukkanen kaikista kaunein: h?nen tytt?rens? Violetta. Uskollisen el?m?ntoverinsa h?n hautasi, kun lapsensa oli kuudennella vuodella; sep? oli haikein suru koko h?nen el?m?ss??n, joka muuten niin hiljaa ja rauhallisesti oli vierinyt eteenp?in kuin juokseva puronen. Mutta h?nell? oli my?s aina rinnallaan ollut muuan ihmeellinen ja voimallinen lohduttajatar, joka h?nt? jokaisen vastuksen, jokaisen murheen yli hellin k?sin kannatteli, joka h?net armaasti syliins? otti, kun h?nen uskollinen vaimonsa oli silm?ns? sulkenut; sen lohduttajattaren nimi oli "Musika", ja se se oikeastaan olikin h?nen syd?mens? hehkuvalla lemmell? rakastettu, ainokainen haltijatar.
Muuan toinen kallis tavara oli h?nell? asuinhuoneensa nurkassa, nimitt?in vanha klaveri; ja t?ss? tuo vanha kanttori seurusteli suuren Bachin ja H?ndelin henkien kanssa, oli juttelussa vanhain Italian mestarien kanssa ja onnellista oloa nautti siin? tenhopiiriss?, joka h?nelle oli avautunut.
Violetta tosin huomasi, ett'eiv?t nuo puhelut aina ihastuttavan kauniilta soineet; klaveri tuon tuostakin riuski ja surisi varsin kummallisesti eiv?tk? is?n sormetkaan v?list? tahtoneet oikein kerke?sti p??st? paikasta pois; mutta h?n varoi sit? sanoakseen ja istui aivan ??neti ja leppe?n? ty?ss??n vieress?. Kun soittaja sitte vihdoin innostuksensa korkeimmilleen tultua taukosi ja h?neen katsoi, puhumatonna, vaan kirkastunein silmin, niin h?n hymyll? huulin ny?kk?si h?nelle, viel?p? vienosti suutelikin h?nt? otsaan. Silloin oli is?n h?nelle kertominen, mit? vanhoista mestareista tiesi, ja tytt? ei ensink??n tahtonut uskoa, ett? s?velten valtakunnan suuri hallitsija Sebastian Bach oli pit?nyt rumaa pitk?? peruukkia ja H?ndel mestari niin ankarasti nuuskannut. H?n n?ist? t?mm?isist? upeista ilmi?ist? s?velten taikamailmassa arveli aivan toista, oli itselleen maalaellut varsin suloisia heleit? kuvia, jotka is? nyt niin julmasti h?vitti. Mutta melkein joka p?iv? toisteli lukkari ukko samoja kertomuksia ja Violetta kuunteli yht? hiljaisella tarkkuudella, melkeinp? hartaudella, kuin ensi kerrallakin, eik? h?nen herttaisten kasvojensa piirteiss? n?kynyt niin merkki?k??n v?symyksest?. H?nkin, se onnellinen Violetta, oli n?hnyt er??n kuuluisan s?velniekan, ja se ei hetkeksik??n mennyt h?nen mielest?ns?: ihmiset nimittiv?t sit? miest? "ukko Haydn". Violettan is? sanoi h?nt? aina "kuninkaaksensa", ja h?nen syd?mens? syvimm?ss? pohjukassa hehkui ihailus ja rakkaus, jonka mahdista h?nen lapsensa sielussa ei ollut aavistustakaan.
Pienen? tytt?n? oli Violetta kerran p??snyt is?ns? kanssa isoon keisarinkaupunkiin; siell? oli h?n summattoman suuressa kirkossa kuullut esitett?v?n komean komeata soittoa, jota "Vuodenajoiksi" nimitettiin. Lapsen mielt? melkein masensivat ne mahtavat ??nteet, jotka ensi kerran h?nen p??llens? tulvailivat, ja kuitenkin oli Violetta niin ihastuksissaan, niin hurmaavain liikutusten vallassa. H?n uneksi "kev??st?"; h?neen huokui "kes?nhelle" henke?ns?; sitte jahtitorvet toitahtelivat ja muistuttivat "syksy?"; ja kun "talvi" tuli tulojansa, niin tytt? luontelihe l?hemm?ksi is?ns? kylkeen. T?m? taas tuskin tiesi lapsensa olemassakaan olevan; h?n istui Violettan vieress? puoliksi hengitt?m?tt? kuunnellen ja h?nen muotonsa suurine mustasilmineen oli kuin autuuteen vaipuneena; h?n nauroi ja itki vuoroitellen. Kun kaikki oli loppunut, tarttui h?n lapsensa k?teen ja tunkeutui pikaisesti, sanaakaan sanomatta, kirkosta ulos. Ulkona seisoi paljo kansaa, vanhoja ja nuoria, miehi? ja naisia, ja keskell? vanhanlainen, hoikkavartinen mies, jonka kasvot olivat kuin rauha ja silm?t taivahiset. "Ukko Haydn!" kuului ylt'ymp?ri. Violetta katsoi h?neen kainolla kunnioituksella ja uhkuvin silmin; Haydn ukolla oli jokaiselle lempe? sana tahi k?ttely ja lempe? katse; naurahtelu, suopea iloisuus ja leikillisyys py?riv?t alati h?nen huulillansa ja heleill? kasvoillansa. Siin? sitte Violettan is?kin halvassa mustassa vaatteuksessaan tunkihe tihe?n keh?n l?vitse ja k?vi Haydnia k?teen, ennenkuin t?m? mit??n tiesik??n, ja huusi melkein l?k?htyneen?: "kiitoksia, ukko Haydn!" Mestari puolestaan oli h?nen k?tt?ns? pusertanut, h?nelle ny?k?nnyt ja naurahtanut. Kaiken t?m?n oli Violetta kyll? n?hnyt; kuitenkin t?ytyi h?nen melkein joka p?iv? kuulla kertomusta t?st? tapahtumasta; olihan se valokohta h?nen is?ns? el?m?ss?. "Jos viel? kerran kuninkaani n?kisin", oli h?nen tapansa joskus sanoa, "niin t?ytyisi minun iloon kuolla; usko se, lapsi